Ja nyt, tässä on se mun hetki. Päivän ensimmäinen kun istun oikeasti alas, ja voin olla varma, (no ainakin melkein,) ettei kukaan vaadi vettä, leipää, pissalle, leikkimään tai mitä vaan justhetimullenyt-wääää. Ja uskokaa silti kun kerron, että mulla on ihan kivaa oikeasti näiden kanssa. Enimmäkseen. Tottakai kaksi pientä uhmittelevaa alamittaista tekee elämästä aika paljon haastavampaa, uuvuttavampaa ja raskaampaa, mutta kun tunnen kahden pikkupään painon mun rintaa vasten ja kuulen miten nuo kaksi kikattavat siinä toisilleen, en voisi olla onnellisempi. Meillä on oikeasti kaikki niin hyvin.

Mutta tässä mä tosiaan istun, ihan uupuneena sohvalla, kuten joka ilta. Joskus käytän sen hetken Netflixin parissa, joskus pyykkien ja toisinaan taas vaan selailen nettikauppoja, täytän ostoskorit pullolleen ja sitten suljen koneen. Ei ehkä kaikkein tehokkainta ajankäyttöä, mutta omapahan on hetkeni. Joskus nämä hetket kuluivat stressaten. Jokaisen taukopäivän jälkeen paine vain kasvoi, paine siitä, että nyt on pakko postata. No onko pakko? Ei ole. Jos väsyttää liikaa. Jos ajatus ei kulje. Vaikka kuinka olisi puuhannut kaikkea kivaa, josta haluaisi postata. Vaikka kuinka olisi ajatuksia jaettavana. Aina ei vain jaksa. 

Maailma pärjää ilman mun nerokkaita ajatuksia ja kekseliäitä sanankäänteitä (ja kaikkea tätä itseironiaa) ihan hyvin vielä huomiseen. Ja ylihuomiseen.