Asvalttinen moottoritie näyttää polttavalta auringonpaisteessa. Kuuman auton ikkunoita on pidettävä auki ja ihana tuulenvire tuoksuu kesältä - välillä hiukan lehmänlannalta, mutta enimmäkseen tien varteen istutetuilta ruusupensailta ja vapaudelta. Musiikki rentouttaa, nojaan taaksepäin, mutta pidän varman, tukevan otteen ratista. Tuntuu hyvältä. Tuntuu aikuiselta.

Itsensä ylittäminen on mahtavaa. Kun on jännittänyt niin, että hiukan oksettaa, kun on epäillyt itseään ja pohtinut pystyykö oikeasti johonkin, onnistuminen tuntuu aika hiton hyvältä.

Tämän viikon aikana olen ajanut autolla työhön liittyvissä asioissa Pansioon, muina naisina pysäköinyt autoni satama-alueelle, jonka jälkeen olen ajanut Saloon pysähtyen Paimion Nesteelle tankkaamaan, napannut kälyni Salosta kyytiin ja ajellut anoppilaan. Puhumattakaan siitä, että takaisin päin ajoin lapset kyydissä ja eilen ajelin parinkymmenen minuutin työmatkan edestakaisin. Ihan yksin.

Monelle tämä ei ehkä kuulosta mitenkään ihmeelliseltä, mutta minulle se on ollut sitä. Ajo-opettajani soitti autokoulun toimistolle inssini jälkeen ja sanoi "no ei me ihan turhaan sit mentykään, kyllä tää läpi meni." Se ei ollut mikään rohkaisevin startti autokuskin uralleni. Toki ajaminen on muutenkin ahdistanut ja jännittänyt, ja välillä edellisestä ajokerrasta kulunut aika on saanut pelkäämään, että kaikki onkin unohtunut.

Toinen asia mihin pyrin luottamaan oman itsen lisäksi, on intuitiivinen äly. En ole mitenkään taikauskoinen, mutta uskon siihen, että kun on vahva tunne jostain, se kannattaa ottaa tosissaan. Varsinkin sen jälkeen kun lomamatkalla tsekkiläisessä hotellissa tuli tunne tulipalosta, ja aamulla kuulimme, että samalla hetkellä silloisen naapurimme talossa oli sellainen ollut. Joten myös tänään, kun pohdin uskallanko ajella Saloon sadesäällä ja lapseni pyysi minun tulevan junalla otin sen vakavissani. Ja tulin junalla.