Muuton jälkeen on käynyt pari kertaa niin, että läheisessä puistossa tai kaupassa käydessämme olemme kuulleet iloisia "hei tossahan on Felix!" -huudahduksia. Voi että se voikin tuntua hassulta, kun ensimmäisiä kertoja omaa lasta moikkaa joku, jota et itse edes muista nähneesi. Ja sitten se oma hymyilee ja huutaa "moi!"

Isompien ryhmässä kaverisuhteet ovat jo syvempiä, ja pienen pojan jutuista olen lukenut, että tiettyjen kavereiden kanssa on jo tietyt leikit. Vaikka F onkin käsittääkseni ryhmän pienin, hän sujahtaa saumattomasti isompien lasten leikkeihin mukaan, ja suoriutuu niistä ihan yhdenvertaisena leikkikaverina. Ja se on mulle tietysti äitinä äärettömän tärkeä asia - että lapsella on kavereita.

Päiväkotikavereista kuitenkin seuraa kaverisynttäreitä. Kivaa, eikö? No tottakai, mutta vähän haikeaakin. Tänään on esikoiseni valinnut itse hienon lahjan, värittänyt kortin ja sanellut mitä siihen kirjoitetaan, hiukan jännityneen oloisena istunut auton kyytiin, juossut taakseen katsomatta sirkuskoulun saliin leikkimään ja pärjännyt kuulema oikein hyvin, vaikka kekkereiden pienin olikin. Kyllähän mä tiesin, että tuo pärjää jo hienosti. (Nyyh.)

"Ekojen kertojen" listaan kirjataan: Eka kaverisynttärivierailu / 12.6.2016 / Lapsen fiilikset: onnelliset / Äidin fiilikset: ristiriitaiset

Kiitos vielä suloiselle prinsessalle mahtavista sirkuskekkereistä!