Felixin odotusaikana oikein nauroin ajatukselle itsestäni jossain vauvamuskarissa tai äiti-lapsi-kerhossa. Vaikka minusta oli tulossa äiti, eikai se tarkoittanut sitä, että pitäisi muuttua silmät kierossa lässyttäväksi noloksi tädiksi? Lastenlaulujen ja -lorujen rallatus muiden mutsien kanssa tuntui ihan älyvapaalta ajanhaaskaukselta.

Kuitenkin muutaman viikon vauvan kanssa palloiltuani aloin kaipaamaan vertaistukea. Vaikka tapasin ihania ystäviäni, kaipasin seuraa, joka tietäisi edes suurinpiirtein miltä minusta tuntuu. Tarvitsin jonkun, joka ymmärtäisi mitä on jatkuva väsymys. Jonkun, jonka kanssa vertailla lastenvaatteiden hinta-laatusuhdetta. Jonkun jonka kanssa keskustella päivän kakkasaldosta, ja siellä seassa mausteena sitten muutamasta muusta ihan järkevästä aiheesta.



Kun lähes kellään kavereistani ei ollut, eikä ollut tulossa lapsia, tein jotain, mitä en olisi ikinä uskonut tekeväni; ryhdyin nettideittaajaksi. Liityin muutamaan facebookin mammaryhmään, ja kauhistuin heti, kun joku yritti ottaa minuun kontaktia. Vieras ihminen, enkai mä nyt voi... Mitä mä muka puhun sille?

Lopulta uskaltauduin tällaisesta ryhmästä saadun vinkin perusteella Perhekeskus Marakatin vauvakahvilaan. Siellä käyminen jäi kuitenkin vain pariin kertaan. Siellä mutsit elivät yläasteen säännöillä, ja jokaisella oli oma BFF jonka kanssa linnoittauduttiin omaan nurkkaan, mahdollisimman kauas muista. Ja minä pönttö kun luulin, että tarkoitus oli tutustua muihin äiteihin!


Lyhyen vauvakerhokokemukseni jälkeen en kuitenkaan masentunut, vaan rohkeasti juttelin sosiaalisessa mediassa muiden samanikäisten lasten äitien kanssa. Kun löytyi joku samanhenkinen tyyppi, yllätin itseni täysin, ja lähdin tapaamaan näitä ihmisiä ihan oikeassa elämässä. Harri sitten jälkikäteen nauroi, että tuleeko teille nyt sitten toiset treffit. Tähän asti on aina tullut, ja olen viimeisen vuoden aikana tutustunut moneen ihanaan ihmiseen.

Täällä siis ollaan, syvällä äitiyden suossa! Istutaan porukalla kahviloissa kertomassa lastemme viimeisimmistä edesottamuksista ja vertailemassa heidän kehitystään. Ja hei, eihän tämä olekaan yhtään hassumpaa!

Lapsi muuttaa ihan kaiken, mukaan lukien kodin sisustuksen. Ensin tehdään eteiseen tilaa rattaille, makuuhuoneeseen pinnasängylle ja vessaan sijoitetaan vaipparoskis. Lapsen kasvaessa irtonaiset tavarat nostetaan yhä ylemmäs, johdot piilotetaan ja terävät kulmat peitetään. Loppusilauksen tekee lapsi itse. Tai ainakin meidän pikku sisustussuunnittelijamme tekee.

Torstain taiteiden yö muuttui yllättäen pakkaamisen yöksi, kun päätimme ihan extempore lähteä viikonloppulomalle Tukholmaan. Kahdelta yöllä mietin, että jos tässä elämässä kaikella on tarkoitus, niin mikä ihmeen tarkoitus on sillä, ettei se helkkarin passi tahtonut löytyä mistään.

Aivan liian lyhyiden yöunien jälkeen matkustimme bussilla satamaan, ja hyppäsimme Vikingin aamulaivaan. Koko päivä meni leppoisasti reissatessa, ja illalla hotellilla tuuletin, että ehdimme juuri sopivasti sadetta ennen sisään - kunnes tajusin, että kauppaan oli vielä lähdettävä. Reissaaminen sujui kyllä niin hienosti, että olin todella ylpeä meidän koko porukasta!

Yövyimme satamassa Firsthotels-nimisen ketjun Reisen-hotellissa. Ketju ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta sen ideana ilmeisesti oli tarjota hotellipalveluita uniikeissa ja vähän erikoisemmissa lokaatioissa. Hotelli oli upea, mutta ei todellakaan mikään perhehotelli. Voin kertoa, että herkullisin ja monipuolisin näkemäni hotelliaamiainen ja kiljuva Felix ei ollut toimiva yhtälö. Varsinkin kun ympärillä oli lähinnä jakkupukuisia bisnesihmisiä. Mutta keskenään matkustaville aikuisille suosittelen, ja lämpimästi.


Viimeksi lapsena Tukholmassa käyneenä en muistanut kaupungista juuri mitään, mutta nyt voin sanoa olevani rakastunut! Erityisesti vanha kaupunki ja kaikki se säilytetty upea arkkitehtuuri teki vaikutuksen. Suomen 70-luvun betonilaatikoita kauhistelleena en osannut ajatellakaan, että naapurimaassa talot olisivat noin värikkäitä ja söpöjä.

Söpöjä olivat myös kaikki ihanat pikku ravintolat, kahvilat ja terassit, mutta tietysti päädyimme varmaan koko kaupungin huonoimpaan ravitsemusliikkeeseen. Tämä on meille reissussa tosi tyypillistä. Bongailemme potentiaalisia ruokapaikkoja, kunnes lopulta on niin nälkä (tai pissahätä), että on pakko mennä sinne, joka sillä hetkellä on lähimpänä. Varsinainen oireyhtymä.

Harkitsimme kaikenlaista tekemistä, kuten esimerkiksi museoita, huvipuistoa tai sightseeing-risteilyä, ja sitten vilkaisimme pientä matkakaveriamme, joka olisi ollut enää musta piste kaukaisuudessa, ellei häntä vasten tahtoaan olisi pidetty koko ajan kädestä kiinni. Siispä me kävelimme, kävelimme ja ihailimme ihanaa Tukholmaa. Ja päätimme tulla uudelleen, ihan kahdestaan museoihin, piirtämään, syömään konditorioiden pikku suklaapalloja ja kävelemään vähän lisää.

On aika hieno juttu, että meidän lapset nukkuvat päiväunet samaan aikaan. Hienosti sinä aikana ilolla sitten saan pestä pyykit, tiskata ja imuroida.Tai sitten tehdä jotain muuta.

Aina ei vaan jaksa siivota. Eikä edes tarvitse. Tänään tein tyynyistä kunnon kasan ja uppouduin pitkästä aikaa lukemaan kirjaa, ja voi että miten kivaa se oli! Netflix-maratonit vaihtuvat nyt kertaheitolla kirjojen ahmimiseen.

Tänään lukulistalla oli Humiseva harju, jonka ostin viime viikolla Tampereen reissulta. Teki mieli kahmia kassillinen kirjoja mukaan, mutta parempi lukea nyt tämäkin ensin.

Nyt kaipailenkin sitten hyviä lukuvinkkejä! 
Mikä on sinun suosikkikirjasi?

Apua, nyt alkaa pikkuhiljaa iskeä paniikki! Ihana, lämmin, kaunis, kiltti, rakas kesä älä lopu vielä! Vaikka näillä superhelteillä, lasten kanssa puuhatessa olen ensimmäistä kertaa ymmärtänyt, miksi jotkut eivät kesän kuumuudesta pidä, en halua siitä vielä luopuakaan. Talvea riittää sen verran pitkään, että silloin ehtii kyllä sitten palella!

Se, että inhoan kylmyyttä, ei ole ainoa syy panikoimiseen. Viimeinen virallinen kesäkuukausi on lähes puolessavälissä, toisin kuin minun listani asioista, joita halusin kesän aikana tehdä. Tuntuu, että olen ollut koko ajan liikenteessä, mutta mitä olen sitten tehnyt? En ainakaan käynyt eläintarhassa, Kuralan kylämäessä tai Salon iltatorilla. Helsingissä olemme viettäneet kesäpäiviä pyöreät nolla kappaletta, emmekä vieläkään ole saaneet aikaiseksi matkustaa paatilla Ruissaloon tai Vepsään grillaamaan ja uimaan.

Entäs ne pienemmät jutut, jotka eivät edes vaadi paljon aikaa? Miten en muka ole ehtinyt (saanut aikaiseksi) edes pienenpientä lenkkiä skeittilaudalla? Tai istunut edes hetkeä puistossa piirtämässä? Ikkunatkin varmaan pesen sitten talvipakkasilla...

Oi ja voi. Ehkä olen ikuisesti se viimehetken suorittaja - ihan kaikessa. Kiirehän tässä tulee, mutta kesästä on nautittava, vaikka väkisin ja hampaat irvessä.




Kuvat ovat Tampereen tapahtumien yöstä, jossa vierailimme torstaina isäni ja lasten kanssa. Sympaattisempia sirkustaiteilijoita en ole ennen nähnyt. Tämä esitys jäikin sitten ainoaksi, jota Felixin kanssa yritin seurata, mutta onneksi ensi torstaina on uusi yritys, kun Turussa vietetään taiteiden yötä!