Palmusunnuntai 2017. Askartelemme vitsat vasta sunnuntaiaamuna, sillä lauantaina aikataulujen venymisen takia emme sitä ehtineet tekemään. Syömme aamiaista. Myöhään, tosi myöhään. Lasten päiväunien aikana harpon aurinkoista jokirantaa pitkin, saaristolaismarkkinoiden läpi kohti PUFin korttelikirppistä, jossa tapaan Eveliinan. En tee kirpparilta löytöjä, niinkuin en Hulluilta Päiviltäkään, jotka kuitenkin on pakko kiertää. Päiväunien jälkeen Harri heittää mut Turun Helluntaiseurakunnalle katsomaan pääsiäismusikaalia ja lapset Vaarin luo kyläilemään. Sitten äänestetään, ja sitten poiketaan viimein syömään lautaselliset thairuokaa. Virpomaan päästään illan jo alkaessa hämärtymään.

Miten sellaiset päivät, joina säntäilee hurjalla sykkeellä paikasta toiseen, tuntuvat jotenkin arvokkaammilta kuin toiset? Kotisohvalla nysvätty, harmaa lauantai jää kakkoseksi sunnuntaille, jonka aikana ehtii suorittaa kokonaisen viikonlopun ja vähän enemmänkin. Onko suorittaminen tärkeämpää kuin lepo? Ei varmaankaan, mutta toisaalta päivät, joina saa paljon aikaan ja käy paikoissa jäävät kyllä mieleen. Lisäksi onnistumisen tunne on meille ihmisille tärkeää, ja sitä voi kokea vaikka suorittamalla sunnuntaiset suunnitelmansa.

Kumpi on parempi, laiska lauantai vai suoritettu sunnuntai?
Molempia tarvitaan.

Muistatteko miltä tuntui mennä ensimmäistä kertaa kouluun? Siitä oli puhuttu paljon, oltiin käyty tutustumassa ja harjoiteltu koulumatkan kulkemista. Kesäloman leikit sujuivat sellainen kutkuttava, huumaava jännitys vatsanpohjassa. Upouudesta repusta napattiin lappu irti ja sen sisään pakattiin hyvissä ajoin iskemätön penaali täynnä teräviä kyniä ja valkoisia kumeja, ehkä enemmänkin kuin olisi tarvinnut. Voin edelleen nähdä itseni mustissa reisitaskuhousuissa ja valkoisessa raitapaidassa, selässäni viininpunainen reppu jossa on nallejen kuvia, hymyillen hermostuneena kameralle ensimmäisenä koulupäivänäni.

Ekaluokkalaisen elämä oli aika hienoa. Oli niin merkittävää ja merkillistä olla jo koululainen. Tunsi itsensä niin isoksi, vaikka olikin koulun pienin. Oli kiinnostunut kaikesta ja innostunut oppimastaan. Ja sekin oli aika hienoa, ettei vähätellyt itseään, eikä turhautunut kun ei osannut, sillä kaikkihan oli opittavissa. Maailma oli niin avoin ja niin kiinnostava. Kuvitelkaa jos sellainen tunne voisi kestää ikuisesti. Jos voisi kulkea elämänsä yhtä avoimen innostuneena ja kiihkeän kiinnostuneena kuin viaton, etuhampaaton lapsi, jonka poskille aurinko on painanut pisamoita. Eikö se olisikin ihanaa?

Mä olen päättänyt harjoitella ekaluokkalaisuutta. Harjoittelin sitä esimerkiksi viime sunnuntaina Turun kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa pääsimme pienen bloggaajaporukkamme kanssa tutustumaan. Ei ollut edes vaikeaa, heittäydyin vain ihailemaan niitä erilaisia värejä ja muotoja, isoja ja pieniä, tuttuja ja ihan outoja kasveja. Aika ehkä hiukan pysähtyi. Undulaatit äännähtelivät ja isot, oranssinkirjavat kalat parveilivat altaassaan.

Siellä me oltiin joukko bloggaajia, jokunen ennestään tuttu, mutta suurin osa ihan uusia kavereita. Esiteltiin itsemme hiukan jännittyneinä ja lähdettiin kotiin siinä kutkuttavassa alkuhuumassa, kun jotain ihanaa ja odotettua on vihdoin tapahtumassa, sillä seuraavana päivänä avattiin meidän yhteinen, upouusi blogiyhteisö Varpublogit. Omalta osaltani haluan toivottaa teidät kaikki heti alusta asti mukaan, ihmettelemään elämää meidän kanssamme ja meidän kauttamme. Ihan muina ekaluokkalaisina.

www.varpublogit.fi
Tervetuloa! Olemme avoinna!

Siitä on jo viisi ja puoli vuotta, mutta muistan sen hetken ikuisesti. Olin raahautunut Espanjan hiekkarannalta vastentahtoisesti hoitamaan hiukan työasioita nettikahvilaan, jossa oli huono ilmastointi ja aika tuntui jo valmiiksi pysähtyneeltä. Muistan, miten päättymättömältä se hetki tuntui, kun avasin sähköpostisi, kun luin sen ensimmäisen lauseen, joka ei tulisi pyyhkiytymään mielestäni ikinä.

Voi Mere rakas, tuntuu tosi vaikeelta kirjoittaa sulle...

Siinä tukahtuneessa, täydessä kahvilassa mä itkin. En mitään pieniä hiljaisia nyyhkäyksiä, vaan vuolaita, suuria kyyneleitä, joiden välistä sain luettua lauseen kerrallaan. Sun syöpä ei ollutkaan parantunut, päinvastoin. Tiedän, ettet sä ikinä kysynyt miksi minä, et ainakaan meidän kuullen, mutta mä kyllä kysyin. Mä huusin ja itkin, mutten ikinä saanut vastausta.

Kun palasin Suomeen, menin kihloihin, naimisiin ja synnytin ensimmäisen lapsenlapsesi. Olen aina ollut aika spontaani, mutta silloin tuntui erityisen tärkeältä kiirehtiä, jotta saisit olla osa sitä kaikkea. Ja olihan se tärkeää! Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jokaisesta tunnista. Se kaikki oli lahjaa, mutta voi Luoja miten paljon olisin toivonut lisää. Miten paljon ikävöin sinua tänäänkin.

Hautajaisissa pidin puheen, ensimmäisen ikinä. Kiitin kaikkia jotka olivat päässeet paikalle, ja heitä oli paljon. Olit kerännyt matkasi varrelta valtavan määrän ihmisiä eri elämänvaiheista. Siellä oli partiolippukuntalaisiasi, työkavereitasi, ystäviäsi seurakunnalta, vanhoja murkkukerholaisiasi ja jopa nuorten rintasyöpää sairastavien tukiryhmä oli edustettuna. Sinä olit jättänyt heihin kaikkiin jäljen. Sinä olit antanut paljon. Puhumattakaan meistä lapsista, miten paljon me sinulta saimmekaan. Jos voin ikinä antaa yhtä paljon ystävänä ja äitinä, voin sanoa käyttäneeni elämäni hyvin.

Edelleen, neljä vuotta siitä ensimmäisestä ja samalla vaikeimmasta puheestani, olet osa jokaista päivääni. Enkä tarkoita sitä, miten säpsähädän kadulla, kun luulen taas nähneeni sinut, tai miten haluan soittaa ensimmäisenä sinulle, kun jotain merkittävää tapahtuu, kunnes muistan etten voi. Minä tein sinusta äidin ja muutin sinun elämäsi, mutta sinä teit minusta minut. Olet kasvattanut minut ja sinun ajatuksesi, opetuksesi, äänesi ja lämpösi ohjaavat minua joka päivä. Yritän vain sanoa, että ilman sinua ei olisi minua, ja sillä tavalla me olemme yhtä ikuisesti. Se on samaan aikaan niin kipeää ja niin lohdullista.

"Olen mennyt kotiin", muistatko? Nuokin sanat sinä jätit minulle. Nähdään siellä äiti.

En olisi ikinä uskonut, jos joku olisi ennalta kuvaillut miten vaikeaa on palata lasten kanssa vietettyjen vuosien jälkeen työelämään. Tai ehkä raskas on parempi sana kuvaamaan tätä muutoksen laatua. Kahden ja puolen kuukauden jälkeen me edelleen sopeudutaan. Päivä päivältä kaikki on tutumpaa, mutta kuitenkin niin pyörryttävän uutta ja ihmeellistä.

Olen harjoitellut armollisuutta itseäni kohtaan. Kahdeksan tunnin työpäivien jälkeen ei tarvitse seikkailla jos ei vaan jaksa. Me tykätään enemmän kaikesta jännästä ja kivasta, mutta juuri nyt Pikku kakkosen aikaan kokattu päivällinen ja taistelu siitä, kuka syö ja mitä kasviksia ovat ihan okei.

Silti meidän -meidän ja minun- elämään mahtuu paljon muutakin kuin työ- ja päiväkotipäiviä ja verkkaisia arki-iltoja. Edelleen lupaudun ehkä hiukan liian moniin projekteihin mukaan, vaikka olenkin opetellut sanomaan ei. Yritän saada lisäenergiaa treenaamalla kuntoa ja liikkuvuutta salilla. Koitamme Harrin kanssa antaa toisillemme tasapuolisesti aikaa ystävien kanssa hengailuun, ja samalla järjestää parisuhdeaikaa, vaikka treffi-ilta vietettäisiinkin kainalokkain sohvalla. Läsnäolon merkitys meidän perheessä on korostunut, kun yhteistä aikaa onkin yhtäkkiä vähemmän, ja samalla se on vaatinut enemmän pinnistelyä kuin ikinä, kun väsyneenä olisi niin helppoa unohtua puhelimelle roikkumaan.

Viikko sitten sunnuntaina istuin Villa Järvelän ruokasalissa, ikkunan takana jäinen Littoisten järvi ja kirkas kevätaurinko. Saman pöydän ympärillä istui iloisesti jutustelevia ystäviä ja lautaset olivat täynnä herkullisia värejä ja makuja. Kaksi ystävistä oli laittanut pystyyn yrityksen nimeltä Gather ja olivat todellakin onnistuneet kokoamaan tarjolle huikean ekan brunssinsa, sekä ihmisiä saman katon alle kiireettömästi nauttimaan. Voitte varmaan kuvitella, miten ihanalta tuntui käskeä ympärillä vilisevän ja kuhisevan maailman pärjätä hetken ilman minua, ja istua alas nauttimaan hyvästä ruuasta, ystävistä ja ihan vaan pysähtymisestä. Vitsi että mä tarvitsinkin sitä.

Lisää ottamiani kuvia ja tietoa tulevista brunsseista löytyy Gatherin tuoreelta Facebook-sivulta!

Huh! Kuukausi viime postauksesta? Aika pitkä tauko, jopa mun mittapuullani. Ihmetellään sitä ja kaikkea tässä välissä tapahtunutta sitten myöhemmin, mutta jatketaan nyt tavallaan siitä, mihin silloin kuukausi sitten jäätiin. Mun nimittäin on pakko nyt kertoa teille näistä VAI-KOn Kiva 2.0 Kids-pipoista!