Lapsena sitä usein toivoi, että kasvaisi isommaksi, aina aikuiseksi asti. Isommat saivat tehdä jännempiä juttuja, aikuiset ihan mitä tahansa. Nyt pienten lasten äitinä toivon usein että voisin taas olla enemmän heidän kaltaisensa. Elämään hetkessä, olemaan huoleton ja näkemään ympäröivät ihmeet.

Kun me aikuiset ajattelemme kuralammikkoa, se on yleensä jotain, mitä nimenomaan emme ajattele. Kierrämme lammikon automaattisesti, suurempia miettimättä ja jatkamme matkaa, kohti tärkeää määränpäätämme.

Alkuviikosta tyttäreni kohtasi kuralammikon ensi kertaa. Se oli ensimmäinen asia joka kiinnitti hänen huomionsa kun saavuimme leikkipuistoon. Hän pysähtyi sen ääreen ja tunnusteli vettä ensin varoen, katseli miten oranssi kumisaapas rikkoi sileän pinnan väreileväksi. Nopeasti pienet jalat saivat vauhtia alleen, ja rapaiset roiskeet lensivät yhä pitemmälle.

Vaihto lätäköstä toiseen. Entä yltäisivätkö pikkujalat molempiin lätäköihin niin, että voisi seistä niissä yhtä aikaa? Jos käsiäkin hiukan venyttäisi eri suuntiin, riittäisikö pituus sitten? Niin, ne kädet. Voisiko niilläkin kokeilla? Ensin varovasti sormen päät viileään veteen, lopulta hihoja myöten ruopimaan pohjan märkää hiekkaa. Entä jos istun tähän, tai entä jos vaikka hiukan makaankin?

Lammikon pinnasta heijastuu pala taivasta, minä huomaan ja muistan huomanneeni sen joskus aiemminkin. Joskus kauan sitten. En minä sano että meidän pitäisi kaikkien lähteä lätäköihin polskimaan  tai että onni löytyy kuralammikosta. Mutta olisi tarpeen opetella pysähtymään, jotta voisimme nähdä kaiken kauneuden.

Lätäkön ihmettelyn jälkeen kuvaan ilmestyy rämisevä ruohonleikkuri. Sekin kiinnostaa, mutta sitä tarkastelemme vain kaukaa, sillä se on myös vähän pelottava. Lapsi kiipeää syliin ja painaa poskensa omaani vasten. Kiedomme kädet tiukasti toistemme ympärille ja siinä me istumme auringon syleilyssä, äiti ja tytär. Hän katse tiukasti leikkuriin liimattuna, minä silmät kiinni ja kiukan kyynelissä. Tämä hetki on ihmeellinen. Tämä hetki on kaunis.

Tässä hetkessä päätän, jälleen, että äidin syli on aina auki, jopa kurassa uineille lapsille.

Rakas pieni kuusivuotiaani, milloin sinusta tuli noin iso?

Sinä aloitit juuri esikoulun, enkä tiedä kumpi meistä on ollut siitä enemmän järkyttynyt. Sillä kyllä minä näen että sinuakin jännittää vaikka sanot muuta, tunnenhan sinut paremmin kuin kukaan toinen. Mutta siitäkin huolimatta minun on vaikea arvioida mikä menee eskarijännityksen piikkiin ja mikä on edessäsi yhä enemmän ja enemmän avartuvan maailman käsittelyä.

Kun minä olin pieni, sinun ikäisesi, minäkin pelkäsin joskus. Paljonkin. Painajaisia, pimeää, että jotain pahaa tapahtuu. Nyt minä tunnen itseni taas pieneksi kun seisomme yhdessä uuden edessä, pelkäänkin hiukan. En sitä, ettet sinä pärjäisi. Sinussa on varmuutta, tiedonjanoa, uteliaisuutta ja unelmia. Mutta joskus minua huolettaa  muut tiellesi osuvat; ymmärtävätkö he ainutlaatuiset piirteesi, näkevätkö he sinun vahvuutesi, kohtelevatko he sinua hyvin ja kunnioittavasti? Osaanko auttaa sinua kaveripulmissa tai matikan tehtävissä? Muistatko sinä turvautua minuun ongelmissasi? Uskallatko kertoa mokanneesi, vaikka pelkäisit että suutun?

Rakastan sinua niin valtavasti, tiedäthän sen? Olen ylpeä miten täynnä rakkautta sinä olet, miten olet aina siskojesi puolella ja pidät heistä huolta. Ja muistakin! Muistat iltarukouksessa ystävää jolla on jalka kipeä ja kannat sänkyni viereen vettä sekä kuplilla että ilman kun olen flunssassa. Olet äärimmäisen tarkkaavainen ja fiksu, painat mieleesi asioita jotka sitten osaat yhdistää oikeassa kohdassa uudeksi tiedoksi. Ihailen sitä, miten löydät aina ratkaisun asiaan kuin asiaan. Niin ja uusia ystäviäkin sinä löydät missä ikinä kuljemmekaan! Olet kovin taitava tosi monessa. Kunhan vielä muistaisit, että vain harjoitus tekee mestarin, eikä kukaan ole paras heti ensiyrittämällä.

Sinä olet aina minun rakas esikoispoikani, pikkuiseni, ja meidän rakkautemme tulee säilymään aina yhtä vahvana, arvokkaana ja ainutlaatuisena, toki tietysti muuttaen muotoaan. Mutta sinä kasvat joka päivä enemmän sinuksi. Yhtäkkiä et tarvitsekaan minua kaikkeen. Yhtäkkiä on asioita joita en tiedä. Sinulla on omia juttuja, omia kiinnostuksen kohteita. Se on minusta hienoa ja katson kasvuasi, innostumisiasi ja uusia taitojasi ihaillen, ylpeänä ja kannustaen, mutta samalla se kaikki muistuttaa siitä kipeästä tosiasiasta, että sinä kasvat minusta hiljalleen irti. Niin luonnollista, mutta silti sydämessä tuntuu sama tuttu paino kuin niin usein ennenkin...

Ja kouluunko muka ensi vuonna? Onkohan esikoulun loppujen lopuksi sittenkin tarkoitus valmistaa vanhempia tulevaan enemmän kuin lapsia?

Selailin jokin aika sitten omia vanhoja postauksiani ja törmäsin haastatteluun johon olen kerännyt lapsilta vastaukset 2016 lokakuussa, ja koska näitä on niin hauska aina lukea, ajattelin näin hiukan vielä äitienpäiväfiiliksissä jakaa teillekin meidän sanavalmiiden lastemme ajatuksia minusta. Vanhan postauksen löydät täältä.

1. Mitä äitisi aina sanoo sinulle ? 
F: Olet rakas.
S: Että sä oot mun rakas.

2. Mikä tekee äidin onnelliseksi? 
F: Että lapsesi sanoo että: "olet rakas."
S: Siivoominen.

3. Mikä tekee surulliseksi ? 
F: Ää... No, että sanoo et: "äiti on tyhmä."
S: Jos äidin jalat sattuu.

4. Miten äiti saa sinut nauramaan ? 
F: No vaikka tälleen. *Irvistelee*
S: Kun se pelleilee ja hassuttaa.

5. Millainen äitisi oli lapsena ? 
F: Aina kun vanhempasi suuttui, et virnuillut.
S:  Semmonen että se söi ekana karkit, ja H myöhemmin.

6.Kuinka vanha äitisi on ? 
F: Kuinka vanha mummi on? Kakskytseitkyt!
S: Viiskyt vuotta. 

7. Kuinka pitkä äitisi on ? 
F: Seitkyt senttiä.
S: 10 metriä.

8. Mikä on äitisi lempipuuhaa ? 
F: Olla lasten kanssa.
S: Kuvaaminen.

9. Mitä äitisi tekee kun et itse ole paikalla? 
F: Syöt meidän karkit. Ha, helppo vastaus.
S: No joskus silloin kattoo telkkuu. Eli telkkarii.

10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa niin miksiköhän ? 
F: Koska olet ollut bändissä. Ha, helppoa!
S: No koska se olis syönyt. 

11. Missä äitisi on tosi hyvä ? 
F: Laulamisessa.
S: Kokkaamisessa.

12. Missä äitisi ei ole kovin hyvä lainkaan ? 
F: Tietämään kenen karkkipussi on mikäkin.
S: Rakentamisessa.

13. Mitä äitisi tekee työkseen ? 
F: Hoitaa vauvaa.
S: Kuvaa.

14. Mikä on äitisi lempiruoka ? 
F: Parsa.
S: Makarooni.

15. Miksi olet ylpeä äidistäsi ? 
F: Koska hän synnytti minut. 
S: Siksi kun se auttaa meitä siivoomaan.

16. Jos äitisi olisi sarjakuvahahmo, kuka hän olisi ? 
F: ...Nakki? Elävä nakki.
S: Merenneito.

17.Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä ?
F: Joskus askarrellaan.
S: Leikitään Eimin kanssa.

18. Mitä samaa sinussa ja äidissäsi on ? 
F: Joskus oli vaalee tukka. Iho.
S: Tukka. Tukka menee samalla tavalla ja se on samalla tavalla tällä hetkellä.

19. Mitä eroa teissä on ? 
F: Geenit. Geenit on erit koska mulla palaa helposti korvat ja sul ei.
S: No, kun sä oot isompi.

20. Mistä tiedät että äitisi rakastaa sinua ? 
F: Kosk eka hänel ei ollu yhtäkään lasta ja must tuli ensimmäinen.
S: Siitä kun se on kertonut.

21. Mikä on äitisi lempipaikka ? 
F: Sama missä lapsesi on.
S: Towerpark. 

On lauantai-ilta, kun juoksen kaupungin halki. Harpon vesipullojen kanssa kaupasta puistoon, jossa lapseni ovat säntäilleet itsensä näännyksiin. Kiitäessäni ravintoloiden terassien ohi, ehdin rekisteröidä ihmiset, jotka ovat tulleet istumaan iltaa. Suomalaiseen tapaan he uhmaavat koleaa säätä,  sillä nyt on toukokuu, eli melkein kesä. Ja kun on melkein kesä, on terassikelit.

Huomaan hiukan kadehtivani juhlapukuisia ihmisiä, jotka vaikuttavat niin huolettomilta. Ilta on aluillaan, lasissa kuohuvaa ja huolella valittu seura, jonka kanssa nauraa ja parantaa maailmaa. Nimenomaan sitä huolettomuutta koen toisinaan kaipaavani, kun päivä on suoritettu ja rojahdan uupuneena Netflixin ääreen. Tai kun kiirehdin vesipulloja puistoon ja tiedän, että iltatoimet on vielä jaksettava rutistaa.

"Minkähänlaista mun elämä olisi nyt, jos mulla ei olisi lapsia?" huomaan pohtivani, kun puisto häämöttää jo ihan nurkan takana. Se ei ole mikään haave, vain ajatusleikki, eikä sitä tarvitse käydä pitkään. Tiedän että jos minä, siis minä, olisin juuri nyt tässä näin ilman perhettä, tekisin varmaan kaikkeni saadakseni sellaisen. Minä olen aina tiennyt haluavani lapsia, joten minulle lapset ovat olleet juuri se pala, joka on täyttänyt aukon sydämessäni. Tämä on minun toteutunut unelmani, enkä vaihtaisi sitä mihinkään.

Minä tiedän mitä kaipaus on. Sellainen kaipaus, minkä rinnalla pieni vapaudenkaipuu kalpenee. Tänä kauniina juhlapäivänä, jona saamme juhlia suurta rakkautta ja kiitollisina sekä vastaanottaa että ojentaa toinen toistaan sydäntälämmittävämpiä onnentoivotuksia, myös monet meistä kaipaavat. On meitä, jotka antaisivat paljon voidakseen kiittää omia äitejään tai isoäitejään. On heitä, joiden aamukahvia ei kukaan kanna sänkyyn itsetehdyn kortin kanssa, syystä tai toisesta. Heitä, joiden on vaikeaa löytää tästä päivästä iloa, sillä se on vain muistutus kaipauksesta, jota vain voi tuntea lapsi, jonka äiti ei ikinä ollut läsnä henkisesti tai fyysisesti.

Minä tiedän, että kaikkien "maailman paras äiti"-korttien, mansikkakakkujen ja kukkakimppujen keskellä on meitä, joille tämä päivä on kaikessa kauneudessaan vaikea. Sillä tässä minä olen, kyyneleet silmissä vuorotellen onnesta ja ikävästä. Katkeransuloista. Mustaa ja valkoista.

Äidilleni, joka antoi minulle äidin mallin ja rakasti ehdoitta.
Lapsilleni, jotka ovat tehneet minusta äidin, ja jotka jatkuvasti hämmästyttävät minua.
Heille, jotka ovat tehneet minusta minut.

Ja sinulle, joka nyt luet tätä, haluan toivottaa mitä kauneinta päivää sen kaikkine sävyineen.

Puoli vuotta sitten syntyi meidän kultainen, aurinkoinen ja iloinen Eimi, jonka hymy valloittaa vastaantulijan kuin vastaantulijan sydämen keskiarvolta viidessä sekunnissa. Se jos jokin on hyvä syy katkaista tämä hiljainen blogijakso ja tiedättekö, nyt olisi kuulkaa synnytyskertomuksen aika!

Kuusi kuukautta sitten oli ihan tavallinen perjantaiaamu, jossa ei ollut mitään tavallista. Oltiin elelty jo hyvän aikaa jatkuvassa odotuksessa ja hälyytystilassa, ja alettiin olla jo aika uupuneita. Meneillään oli raskausviikko 41+4 ja meidät oli kutsuttu sairaalaan yliaikaiskontrolliin. Puhelimessa ajan antanut hoitaja oli ohjeistanut ottamaan sairaalakassin mukaan varmuuden vuoksi ja tietysti näin toimin vaikka Harrille huomautinkin, miten turhauttavaa olisi raahata se takaisin kotiin parin tunnin päästä.

Sairaalassa kello 10 paikkeilla minut laitettiin käyrille. Tuttua juttua, vauvan seurailua. Hän oli voinut koko raskauden hyvin ja vaikuttanut elinvoimaiselta, eikä ollut osoittanut merkkiäkään ulos tulosta, joten arvioin saavani ajan käynnistykseen vasta maanantaille. Kun käyrää sitten oli otettu sopiva pätkä, otti lääkäri minut sisään ja kysyi tiesinkö mikä on ballonki. Kahdenkymmenen minuutin päästä olin jälleen käyrillä kaksoisballonki kohdunsuulla tekemässä työtään.

Annoin suostumukseni ballonkitutkimukseen ja minut kirjattiin osastolle. Harrin lähdettyä töihin supistukset alkoivat samantien napakoina ja niissä oli jonkin verran säännöllisyyttäkin. Hengittelin, keinuttelin lantiota ja hain jumppapallon käytävän päästä. Jossain kohtaa päätin jatkaa kipujen lievittelyä suihkussa, jossa supistukset yhtäkkiä hiipuivatkin. Iltavuoron hoitaja tuli esittäytymään ja kysymään kuulumisia, ja kun kerroin hiukan hämmentyneenä supistusten lopahtamisesta, hän kehotti yrittämään jos ballonki irtoaisi. Ja irtosihan se. Kello oli suunnilleen neljä ja ballonki oli tehnyt tehtävänsä.

Lääkärille pääsin vasta kello kuusi. Hän totesi kohdunsuun olevan 4 senttiä auki ja lähetti minut saliin. Tunnin päästä Harri oli saapunut jälleen sairaalalle, juuri sopivasti kalvojen puhkaisuun, joka sai pian supistukset käynnistymään uudelleen, jälleen napakoina ja suhteellisen säännöllisinä. Alkuun minulla oli kivunlievityksenä jumppapallo ja lämpöpussit, ja supistusten voimistuessa otin käyttöön myös tens-laitteen ja ilokaasun. Pari kertaa kävin myös lämpimässä suihkussa virkistäytymässä.

Meillä oli jälleen ihana kätilö. Hän oli koko ajan rauhallinen ja kannustava, antoi juuri sopivassa suhteessa tilaa ja oli läsnä. Huomasi heti mitä menetelmiä itse tykkäsin käyttää kipuun ja tsemppasi ja ohjasi niissä. "Teillä on niin hyvän oloinen meininki täällä, että mä tuun tunnin päästä katsomaan miten menee. Soittakaa kelloa jos tulee sitä ennen jotain." Ja niin meillä olikin hyvä meininki. Kuuntelimme lempimusiikkiani Spotifystä, heitimme huonoa läppää ja seurasimme yhdessä käyriä. Minä pompin intensiivisesti jumppapallolla ja Harri toimi lisäkäsinä milloin pidellen tensin kaukosäädintä tai ilokaasumaskia, milloin juottaen vettä tai sitten ihan vaan hiuksia silitellen.

"Mä haluan että sä kosket muhun kun mua supistaa", komensin kaikella kahden synnytyksen kokeneen määrätietoisuudellani. Tottakai kokemus helpotti ja antoi varmuutta, mutta vielä enemmän koen saaneeni apua ja tukea Aktiivinen synnytys-ryhmästä facebookissa. Olin lukenut kokemuksia ballonkikäynnistyksestä, tutustunut tensiin ja kuullut "synnytyslaulusta", joka muuten oli tosi hyödyllinen kivunhallintakeino. Näiden ja saamani tuen ja tsemppaamisen lisäksi ryhmän tärkeimmäksi anniksi muodostui oivallus siitä, ettei supistusta vastaan voi eikä kannata taistella, vaan sen vastaanottaminen tekee sen kanssa pärjäämisestä helpompaa. Tiedän että facebook-ryhmillä on tietynlainen maine, mutta Aktiivinen synnytys saa täältä kyllä ison kiitoksen ja lämpimät suositukset.

Pärjäsin tosi pitkään lääkkeettömillä kivunlievityskeinoilla, mutta lopulta supistukset alkoivat olla sietämättömiä ja koin että kroppani ja pääni hyötyisivät pienestä hengähdyksestä. Puolenyön jälkeen sain kohdunkaulan puudutteen, jota käytetään lähinnä uudelleensynnyttäjillä. Reilun tunnin olo oli helpompi, sitten supistukset löivät jälleen päälle. Sanoin haluavani kotiin ja vessaan, ja samalla tiesin että tässä paineessa ei ollut kyse vessahädästä.

Vauva oli tulossa ja minä, tuttuun tapaani siinä kohtaa ilmoitin etten pysty tähän. "Kyllä pystyt", oli automaattinen vastaus, joka varmasti siinä salissa oli kuultu useaan kertaan. Kätilö ohjasi minut kylkiasentoon, jota olin aiemmissa synnytyksissäni vihannut, mutta nyt se tuntui oikealta. Supistus tuntui olevan päällä koko ajan, ja kun tuli aika ponnistaa, puskin kaikin voimin puristaen tensiä toisessa ja ilokaasumaskia toisessa kädessäni. Tai ehkä Harrin kättä. Mistä minä muistaisin? Yhtä kaikki, kätilöt joutuivat jossain kohtaa toppuuttelemaan kun ponnistin ilmeisesti ilman että edes supisti ja jossain välissä kaulan ympäri ollutta napanuoraa piti löysätä.

Ponnistusvaihe kesti kuusi minuuttia, ja yhtäkkiä hän oli siinä. Ja se kaikki oli aivan yhtä uutta ja ihmeellistä ja pakahduttavaa kolmannellakin kerralla. Minun täydellinen lapseni oli vihdoin sylissäni, ja vaikka hän ei näyttänyt lainkaan siltä millaiseksi olin hänet kuvitellut, hän oli valtavan kaunis. Paitani alla hän ei hamunnut heti rintaa, vaan huusi ikäänkuin loukkaantuneena siitä, että hänet nyt ehdoin tahdoin oli tuotu tähän omituiseen paikkaan, vaikka edellinenkin oli hänen mielestään ollut ihan hyvä. Minäkin itkin, tietysti. Itkin ja rakastin.

Ihana vauva, unelmien täyttymys. Häntä ihailevat isosisko ja -veli, täynnä rakkautta eikä puhettakaan mustasukkaisuudesta. Miten ylpeä olenkaan heistä, kaikin puolin! Sitten vielä rakastava mies, rakastava isä. Tekee kieltämättä paljon töitä, mutta osallistuu kuitenkin ihanasti myös perhe-elämään. Idylli parhaimmillaan, pelkkää onnea.

Paitsi että ei.

Tiedättekö kun joskus kaikki on hyvin, mutta ei tunnu siltä. Ja koska ei tunnu siltä että kaikki on hyvin, ei olekaan. Kuin avaimet olla hullun onnellinen olisivat sinulla käsissäsi, mutta piilossa parinsadan muun avaimen nipussa.

Vauvavuosi intiaanikesineen on tähän asti ollut ihana, erityisesti kiireetön kesäloma, lämpö, koko perheen yhteiset road-tripit ja päivät uimarannoilla. Mutta sielläkin, niissäkin päivissä se on piillyt koko ajan pinnan alla, aina välillä nostaen päätään. Pelko. Riittämättömyys. Epävarmuus. Määrittelemätön möykky, joka riistäytyessään käsistä syö röyhkeästi ilon ja toivon koko hetkestä.

Mulla on aina ollut näin, joka lapsen syntymän jälkeen, joten luulisi ettei tämä olisi tullut yllätyksenä. Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, kullannut vauvavuosien muistot. Ja hyvä niin, sillä ihania ne ovat kokonaisuudessaan olleetkin ja sellaisina haluan ne muistaa. "Päivääkään en vaihtaisi pois" on mantra jota vanhemmat lausuvat pysähtyessään katsomaan lapsiaan. En minäkään vaihtaisi, mutta näistä pelon, ahdistuksen ja jopa epätoivon tunteista olisin luopunut silmänräpäyksessä.

No, aivan kuin tämä ei olisi riittänyt, tuli syksy, eivätkä syksytkään sovi minulle. Minä nimittäin inhoan loppuja. Olen se tyyppi joka haluaa lähteä juhlista kun tunnelma on vielä katossa ja jolle elokuvan lopputekstit tai kirjan viimeinen sivu ovat kuin isku suoraan palleaan. Sitä syksy edustaa minulle, ihanan kesän loppua. Kun vuodenajat vaihtuvat huojun irrallisena jossain muutoksen välitilassa, enkä oikein tajua missä mun pitäisi olla.

Onneksi kolmannen lapsen kohdalla jo tietää, että tämäkin menee ohi. Tieto siitä valosta joka jossain häämöttää, joka jossain kohtaa tulee ottamaan enemmän tilaa pimeydeltä tekee niistä synkistä hetkistä siedettäviä. Ja onhan minulla täällä kotona kolme pientä myrskylyhtyä. Ja yksi isokin. Todellisuudessa se idyllisyys tulee esiin siinä, perheessä. Miten yhdessäolo on parasta lääkettä kaikkiin kipuihin. Miten korjaavaa ja parantavaa on rakkaus. Ja lapsen nauru.

Kirjoitan tätä nyt sillä vihdoin, päivien ja viikkojen jälkeen tekee oikeasti mieli kirjoittaa. Ehkä se on hyvä merkki. Mutta minä en osaa valehdella. En voi kirjoittaa kukista ja sateenkaarista, jos sisällä myrskyää. Sitäpaitsi ilman sadetta ei edes voi olla sen enempää kukkia kuin sateenkaariakaan, enkä aio pyytää avoimuuttani anteeksi. Tuntuu hyvältä olla rehellinen. Tuntuu hyvältä kirjoittaa. Se on helpompaa kuin puhuminen, säälivät katseet saavat nielaisemaan sanat, vetämään reippaan hymyn korviin ja toteamaan: "mutta hei kyllä tää tästä!"

Mutta sitten taas toisaalta, kyllä tää ihan oikeasti tästä. Syksy, hormoonit, unettomuus ja ruuhkavuodet - antaa tulla kyllä mä selviydyn.
Ja pian mä uskon sen vielä itsekin.