Tämän kesän aikana olemme juhlineet lähestulkoon kokonaisen ihmiselämän verran. On juhlittu varpajaisia, nimiäisiä, syntymäpäiviä, tupareita, polttareita, lakkiaisia ja viimeisimpänä häitä. Rippijuhliin ja valitettavasti hautajaisiinkin on tullut kutsu, mutta ne jouduimme jättämään väliin.

Viime viikonloppuna pääsimme juhlistamaan ihanien ystäviemme häitä. Nämä olivat muuten ensimmäiset häät, joissa olen aikuisiällä ollut vieraana! Parasta tällaisissa juhlissa on mielestäni se, kun kuulee muiden ystävien ja sukulaisten juttuja juhlien sankareista, ja sitä kautta oppii ihan uusia puolia ihmisistä. Niin ja sitten on tietysti kiva laittaa mekko päälle, korkkarit jalkaan ja hiukset töttörölle!

Ihan mahtavaa saada olla mukana, kun kaksi tärkeää ihmistä juhlii rakkauttaan!

Tänään kuuden aikaan vilkaisin kelloani, ja valmistauduin mököttämään miehelleni, joka oli luvannut tulla töistä viimeistään puoli kuudeksi kotiin. 30 minuuttia ei varmaan kuulosta paljolta, mutta ennen kuin leimaatte minut militaristiksi, haluan huomauttaa, ettei tämä myöhästely ole meillä mitenkään harvinaista.

Parin minuutin kuluttua ovi aukesi, ja ovelta kuului "anteeks kulta että oon myöhässä, kukkakaupassa oli jonoa." Kun kantaa vaimolle kukkia, suklaata JA ihanaa kolmen kaverin jäätelöä, voi taas ihan rauhassa myöhästellä ainakin seuraavat pari kuukautta.

Tämä ei ollut lainkaan aihe, josta aioin tänään kirjoittaa, mutta menköön. Varsinkin kun tätä "meidän tarinaa" on joku jo kysellytkin. Tässä tulee nyt vaihteeksi kymmenen faktaa, ei minusta, ei Harrista, vaan meistä.

1. Olemme tutustuneet opiskellessamme samassa, pienessä koulussa.

2. Uskon rakkauteen ensisilmäyksellä, vaikka meillä ei sellaista ollutkaan. Meni vuosi ennen kuin tajusimme, miksi oppilaskunnan kokouksissa oli niin kiva käydä, ja miksi ruokalaan lampsittiin päivä toisensa jälkeen yhä innokkaammin.

3. Harri ei halunnut seurustella, joten hän määritti meidän "jutulle" takarajan - eikä itse sitten pystynyt pysymään siinä.

4. 2011 syksyllä vietimme kaksi kuukautta Espanjassa. Siellä tajusimme, että kun selvisimme niin tiiviistä yhteiselosta naarmuitta ja mustelmitta, meistä voisi tullakin jotain. Toisin sanoen, halusimme viettää loppuelämämme yhdessä.


5. Harri kosi kolme kertaa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Vastasin jokaisella kerralla myöntävästi.

6. Polvistui - sitähän sä kumminkin mietit. Siis sillä ensimmäisellä kerralla.

7. Harri osti myös kolme sormusta; ensimmäinen oli liian pieni, toinen liian suuri ja kolmas ehdottomasti ihanin. Numero kaksi koristaa tällä hetkellä Harrin nimetöntä.

8. Juhlimme kesähäitämme kaksi vuotta sitten Harrin äidin pihalla telttakatoksissa, sateen riskistä huolimatta.


9. Kun Harri haluaa ilahduttaa tai lepytellä, hän ostaa suklaata ja kukkia, minä taas t-paitoja. Luulen että Harrin lahjat ajavat asiansa paremmin.

10. Kun kysyin Harrilta, mikä olisi hyvä fakta meistä, vastaus oli: "Mere antaa mun pelata Xboxia, siksi se on paras vaimo. Se tulee iloiseksi kun ostan kukkia. Ja meillä on kauniit lapset."

Et ole eksyksissä, vaikka vähän erilaiselta näyttääkin! Tämä ilta on hyötykäytetty blogin ulkoasun päivitykseen, ja nyt alkaa pikkuhiljaa olla valmista.

Ei siinä mennyt kuin reilu vuosi, että sain bannerin tehtyä! Blogin kuvauskin on suurinpiirtein ajan tasalla, enkä enää väitä olevani 21-vuotias toista lasta odottava äiti. Tähän uuteen kuvaukseen ei nyt sitten edes sisälly mutsin ikää, joten ei haittaa vaikka taas vuoden päästä olisin unohtanut sen päivittää!

Äideillä ei ole vapaapäiviä. Ei syyslomaa, vappuvapaata ja äitiyslomakin on hiukan kyseenalainen termi. Äidit eivät lomaile edes sairaina, ja jos minulta kysytään, niin siinä voisi olla viilaamista työehtosopimuksessa.

Ihan hampaattomaksi en kuitenkaan ole heittäytynyt, vaikka hymyni onkin kahta viisaudenhammasta kevyempi. Toimenpiteen aikana lääkäri kysyi miten minulla menee, johon vastasin: "hyvin, entä sulla?" Lääkäri purskahti nauruun ja totesi, ettei ole kuullut ikinä vastaavaa potilaalta. Muutenkin olin niin reipas (kuulema), että vähän jäi ihmetyttämään, etten saanut kiiltokuvaa lähtiessä!

Täällä voidaan kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin! Vaikka viimeiseen vuorokauteen on mahtunut aika monta mutkaa mukaan, on kuitenkin todella suuri onni, että meidän reipas isomummimme oli kaupungilla asioilla kun hänet hälyytettiin apuun. Felix pääsi siis hyvään hoitoon ja Harri suoraan töihin. Me tytöt olemme täällä kotona sitten lepäilleet ja nauttineet nestemäistä ravintoa.

Rock on.

1,5-vuotiaan pojan sanavarasto:

Eisoo poppaa.
Kiikkaa.
Bussi
Pois
Papa ia eli papaijaa, tietty hei.
Baa ja ommo eli banaani ja omena
Puujoo siis puuroa
Vettä (joessa, sateena, lasissa... Aina yhtä jännää!)
Mamma, kiia, akka eli lammas, koira ja ankka
Auto
Puu ja kukka
Kilo eli kello
Vauva, poika, tyttö
Kaa eli korva ja nenä
Moi / haloo /moino / heihei
Ei ei ei / no no no ja oikein painokkaasti
Mennään
...ja lisää tulee koko ajan!

22-vuotiaan äidin sanavarasto:

Varo, se on poppaa!
Onko nam?
Ei kosketa, hyi hyi.
Mennäänkö kiikkaamaan?
Tuliko pipi?
Nyt Felix menee a-aa.

Felixin odotusaikana oikein nauroin ajatukselle itsestäni jossain vauvamuskarissa tai äiti-lapsi-kerhossa. Vaikka minusta oli tulossa äiti, eikai se tarkoittanut sitä, että pitäisi muuttua silmät kierossa lässyttäväksi noloksi tädiksi? Lastenlaulujen ja -lorujen rallatus muiden mutsien kanssa tuntui ihan älyvapaalta ajanhaaskaukselta.

Kuitenkin muutaman viikon vauvan kanssa palloiltuani aloin kaipaamaan vertaistukea. Vaikka tapasin ihania ystäviäni, kaipasin seuraa, joka tietäisi edes suurinpiirtein miltä minusta tuntuu. Tarvitsin jonkun, joka ymmärtäisi mitä on jatkuva väsymys. Jonkun, jonka kanssa vertailla lastenvaatteiden hinta-laatusuhdetta. Jonkun jonka kanssa keskustella päivän kakkasaldosta, ja siellä seassa mausteena sitten muutamasta muusta ihan järkevästä aiheesta.



Kun lähes kellään kavereistani ei ollut, eikä ollut tulossa lapsia, tein jotain, mitä en olisi ikinä uskonut tekeväni; ryhdyin nettideittaajaksi. Liityin muutamaan facebookin mammaryhmään, ja kauhistuin heti, kun joku yritti ottaa minuun kontaktia. Vieras ihminen, enkai mä nyt voi... Mitä mä muka puhun sille?

Lopulta uskaltauduin tällaisesta ryhmästä saadun vinkin perusteella Perhekeskus Marakatin vauvakahvilaan. Siellä käyminen jäi kuitenkin vain pariin kertaan. Siellä mutsit elivät yläasteen säännöillä, ja jokaisella oli oma BFF jonka kanssa linnoittauduttiin omaan nurkkaan, mahdollisimman kauas muista. Ja minä pönttö kun luulin, että tarkoitus oli tutustua muihin äiteihin!


Lyhyen vauvakerhokokemukseni jälkeen en kuitenkaan masentunut, vaan rohkeasti juttelin sosiaalisessa mediassa muiden samanikäisten lasten äitien kanssa. Kun löytyi joku samanhenkinen tyyppi, yllätin itseni täysin, ja lähdin tapaamaan näitä ihmisiä ihan oikeassa elämässä. Harri sitten jälkikäteen nauroi, että tuleeko teille nyt sitten toiset treffit. Tähän asti on aina tullut, ja olen viimeisen vuoden aikana tutustunut moneen ihanaan ihmiseen.

Täällä siis ollaan, syvällä äitiyden suossa! Istutaan porukalla kahviloissa kertomassa lastemme viimeisimmistä edesottamuksista ja vertailemassa heidän kehitystään. Ja hei, eihän tämä olekaan yhtään hassumpaa!

Lapsi muuttaa ihan kaiken, mukaan lukien kodin sisustuksen. Ensin tehdään eteiseen tilaa rattaille, makuuhuoneeseen pinnasängylle ja vessaan sijoitetaan vaipparoskis. Lapsen kasvaessa irtonaiset tavarat nostetaan yhä ylemmäs, johdot piilotetaan ja terävät kulmat peitetään. Loppusilauksen tekee lapsi itse. Tai ainakin meidän pikku sisustussuunnittelijamme tekee.

Torstain taiteiden yö muuttui yllättäen pakkaamisen yöksi, kun päätimme ihan extempore lähteä viikonloppulomalle Tukholmaan. Kahdelta yöllä mietin, että jos tässä elämässä kaikella on tarkoitus, niin mikä ihmeen tarkoitus on sillä, ettei se helkkarin passi tahtonut löytyä mistään.

Aivan liian lyhyiden yöunien jälkeen matkustimme bussilla satamaan, ja hyppäsimme Vikingin aamulaivaan. Koko päivä meni leppoisasti reissatessa, ja illalla hotellilla tuuletin, että ehdimme juuri sopivasti sadetta ennen sisään - kunnes tajusin, että kauppaan oli vielä lähdettävä. Reissaaminen sujui kyllä niin hienosti, että olin todella ylpeä meidän koko porukasta!

Yövyimme satamassa Firsthotels-nimisen ketjun Reisen-hotellissa. Ketju ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta sen ideana ilmeisesti oli tarjota hotellipalveluita uniikeissa ja vähän erikoisemmissa lokaatioissa. Hotelli oli upea, mutta ei todellakaan mikään perhehotelli. Voin kertoa, että herkullisin ja monipuolisin näkemäni hotelliaamiainen ja kiljuva Felix ei ollut toimiva yhtälö. Varsinkin kun ympärillä oli lähinnä jakkupukuisia bisnesihmisiä. Mutta keskenään matkustaville aikuisille suosittelen, ja lämpimästi.


Viimeksi lapsena Tukholmassa käyneenä en muistanut kaupungista juuri mitään, mutta nyt voin sanoa olevani rakastunut! Erityisesti vanha kaupunki ja kaikki se säilytetty upea arkkitehtuuri teki vaikutuksen. Suomen 70-luvun betonilaatikoita kauhistelleena en osannut ajatellakaan, että naapurimaassa talot olisivat noin värikkäitä ja söpöjä.

Söpöjä olivat myös kaikki ihanat pikku ravintolat, kahvilat ja terassit, mutta tietysti päädyimme varmaan koko kaupungin huonoimpaan ravitsemusliikkeeseen. Tämä on meille reissussa tosi tyypillistä. Bongailemme potentiaalisia ruokapaikkoja, kunnes lopulta on niin nälkä (tai pissahätä), että on pakko mennä sinne, joka sillä hetkellä on lähimpänä. Varsinainen oireyhtymä.

Harkitsimme kaikenlaista tekemistä, kuten esimerkiksi museoita, huvipuistoa tai sightseeing-risteilyä, ja sitten vilkaisimme pientä matkakaveriamme, joka olisi ollut enää musta piste kaukaisuudessa, ellei häntä vasten tahtoaan olisi pidetty koko ajan kädestä kiinni. Siispä me kävelimme, kävelimme ja ihailimme ihanaa Tukholmaa. Ja päätimme tulla uudelleen, ihan kahdestaan museoihin, piirtämään, syömään konditorioiden pikku suklaapalloja ja kävelemään vähän lisää.

On aika hieno juttu, että meidän lapset nukkuvat päiväunet samaan aikaan. Hienosti sinä aikana ilolla sitten saan pestä pyykit, tiskata ja imuroida.Tai sitten tehdä jotain muuta.

Aina ei vaan jaksa siivota. Eikä edes tarvitse. Tänään tein tyynyistä kunnon kasan ja uppouduin pitkästä aikaa lukemaan kirjaa, ja voi että miten kivaa se oli! Netflix-maratonit vaihtuvat nyt kertaheitolla kirjojen ahmimiseen.

Tänään lukulistalla oli Humiseva harju, jonka ostin viime viikolla Tampereen reissulta. Teki mieli kahmia kassillinen kirjoja mukaan, mutta parempi lukea nyt tämäkin ensin.

Nyt kaipailenkin sitten hyviä lukuvinkkejä! 
Mikä on sinun suosikkikirjasi?

Apua, nyt alkaa pikkuhiljaa iskeä paniikki! Ihana, lämmin, kaunis, kiltti, rakas kesä älä lopu vielä! Vaikka näillä superhelteillä, lasten kanssa puuhatessa olen ensimmäistä kertaa ymmärtänyt, miksi jotkut eivät kesän kuumuudesta pidä, en halua siitä vielä luopuakaan. Talvea riittää sen verran pitkään, että silloin ehtii kyllä sitten palella!

Se, että inhoan kylmyyttä, ei ole ainoa syy panikoimiseen. Viimeinen virallinen kesäkuukausi on lähes puolessavälissä, toisin kuin minun listani asioista, joita halusin kesän aikana tehdä. Tuntuu, että olen ollut koko ajan liikenteessä, mutta mitä olen sitten tehnyt? En ainakaan käynyt eläintarhassa, Kuralan kylämäessä tai Salon iltatorilla. Helsingissä olemme viettäneet kesäpäiviä pyöreät nolla kappaletta, emmekä vieläkään ole saaneet aikaiseksi matkustaa paatilla Ruissaloon tai Vepsään grillaamaan ja uimaan.

Entäs ne pienemmät jutut, jotka eivät edes vaadi paljon aikaa? Miten en muka ole ehtinyt (saanut aikaiseksi) edes pienenpientä lenkkiä skeittilaudalla? Tai istunut edes hetkeä puistossa piirtämässä? Ikkunatkin varmaan pesen sitten talvipakkasilla...

Oi ja voi. Ehkä olen ikuisesti se viimehetken suorittaja - ihan kaikessa. Kiirehän tässä tulee, mutta kesästä on nautittava, vaikka väkisin ja hampaat irvessä.




Kuvat ovat Tampereen tapahtumien yöstä, jossa vierailimme torstaina isäni ja lasten kanssa. Sympaattisempia sirkustaiteilijoita en ole ennen nähnyt. Tämä esitys jäikin sitten ainoaksi, jota Felixin kanssa yritin seurata, mutta onneksi ensi torstaina on uusi yritys, kun Turussa vietetään taiteiden yötä!