Huhtikuun Hetkistä-valokuvahaasteen tehtävänä oli kuvata kuvapari otsikolla ääripäät.

Tyylilleni uskollisena osallistun haasteeseen tietysti aivan viimeisellä hetkellä, eivätkä kuvatkaan virallisesti ole itseni ottamat, mutta hei, näillä nyt mennään. Visio on kuitenkin minun - tässä ovat minun omakuvani, minun ääripääni.

Minä maalla, lenkin jälkeen, hikisenä, kuunnellen lintujen ääntelyä, jonka hetkittäin katkaisee koiran haukunta. Minä kaupungissa, meikattuna ja laitettuna, hälyssä ja keskellä kaikkea. Kaksi eri maailmaa, joista kummassakin viihdyn ja kumpaakin tarvitsen.

Kuten Annukka jo postasikin, ei meidän mutsien virkistysviikonlopusta tullutkaan yhtään mitään. Odotettu viikonloppu peruuntui kun heräsin oksentavan lapsen vierestä. Ainaista glamouria tämä bloggaajan elämä. Ei Bloggers inspiration day asukuvia, ei postauksia hotellista eikä parhaita löytöjä Lapsimessuilta. Ei lisättävää.

Palataan siis viikon verran taaksepäin, meidän pääsiäiseen, joka oli aika lailla vastakohta sille, mitä viime viikon oli tarkoitus olla. Käytiin lenkillä, kaivettiin kiviä maasta, trimmattiin villiintynyttä pensaikkoa, saunottiin ja katsottiin illalla telkkaria nauttien enemmän katseluseurasta kuin ohjelmatarjonnasta. Ja vaikka osaan ottaa itselleni laatuaikaa yksin tai ystävieni kanssa, salaa mä kaikkein mieluiten pakkaan perheeni autoon ja hurautan maalle tekemään kaikkea ja ei mitään. Ei lisättävää.

Palmusunnuntai 2017. Askartelemme vitsat vasta sunnuntaiaamuna, sillä lauantaina aikataulujen venymisen takia emme sitä ehtineet tekemään. Syömme aamiaista. Myöhään, tosi myöhään. Lasten päiväunien aikana harpon aurinkoista jokirantaa pitkin, saaristolaismarkkinoiden läpi kohti PUFin korttelikirppistä, jossa tapaan Eveliinan. En tee kirpparilta löytöjä, niinkuin en Hulluilta Päiviltäkään, jotka kuitenkin on pakko kiertää. Päiväunien jälkeen Harri heittää mut Turun Helluntaiseurakunnalle katsomaan pääsiäismusikaalia ja lapset Vaarin luo kyläilemään. Sitten äänestetään, ja sitten poiketaan viimein syömään lautaselliset thairuokaa. Virpomaan päästään illan jo alkaessa hämärtymään.

Miten sellaiset päivät, joina säntäilee hurjalla sykkeellä paikasta toiseen, tuntuvat jotenkin arvokkaammilta kuin toiset? Kotisohvalla nysvätty, harmaa lauantai jää kakkoseksi sunnuntaille, jonka aikana ehtii suorittaa kokonaisen viikonlopun ja vähän enemmänkin. Onko suorittaminen tärkeämpää kuin lepo? Ei varmaankaan, mutta toisaalta päivät, joina saa paljon aikaan ja käy paikoissa jäävät kyllä mieleen. Lisäksi onnistumisen tunne on meille ihmisille tärkeää, ja sitä voi kokea vaikka suorittamalla sunnuntaiset suunnitelmansa.

Kumpi on parempi, laiska lauantai vai suoritettu sunnuntai?
Molempia tarvitaan.

Muistatteko miltä tuntui mennä ensimmäistä kertaa kouluun? Siitä oli puhuttu paljon, oltiin käyty tutustumassa ja harjoiteltu koulumatkan kulkemista. Kesäloman leikit sujuivat sellainen kutkuttava, huumaava jännitys vatsanpohjassa. Upouudesta repusta napattiin lappu irti ja sen sisään pakattiin hyvissä ajoin iskemätön penaali täynnä teräviä kyniä ja valkoisia kumeja, ehkä enemmänkin kuin olisi tarvinnut. Voin edelleen nähdä itseni mustissa reisitaskuhousuissa ja valkoisessa raitapaidassa, selässäni viininpunainen reppu jossa on nallejen kuvia, hymyillen hermostuneena kameralle ensimmäisenä koulupäivänäni.

Ekaluokkalaisen elämä oli aika hienoa. Oli niin merkittävää ja merkillistä olla jo koululainen. Tunsi itsensä niin isoksi, vaikka olikin koulun pienin. Oli kiinnostunut kaikesta ja innostunut oppimastaan. Ja sekin oli aika hienoa, ettei vähätellyt itseään, eikä turhautunut kun ei osannut, sillä kaikkihan oli opittavissa. Maailma oli niin avoin ja niin kiinnostava. Kuvitelkaa jos sellainen tunne voisi kestää ikuisesti. Jos voisi kulkea elämänsä yhtä avoimen innostuneena ja kiihkeän kiinnostuneena kuin viaton, etuhampaaton lapsi, jonka poskille aurinko on painanut pisamoita. Eikö se olisikin ihanaa?

Mä olen päättänyt harjoitella ekaluokkalaisuutta. Harjoittelin sitä esimerkiksi viime sunnuntaina Turun kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa pääsimme pienen bloggaajaporukkamme kanssa tutustumaan. Ei ollut edes vaikeaa, heittäydyin vain ihailemaan niitä erilaisia värejä ja muotoja, isoja ja pieniä, tuttuja ja ihan outoja kasveja. Aika ehkä hiukan pysähtyi. Undulaatit äännähtelivät ja isot, oranssinkirjavat kalat parveilivat altaassaan.

Siellä me oltiin joukko bloggaajia, jokunen ennestään tuttu, mutta suurin osa ihan uusia kavereita. Esiteltiin itsemme hiukan jännittyneinä ja lähdettiin kotiin siinä kutkuttavassa alkuhuumassa, kun jotain ihanaa ja odotettua on vihdoin tapahtumassa, sillä seuraavana päivänä avattiin meidän yhteinen, upouusi blogiyhteisö Varpublogit. Omalta osaltani haluan toivottaa teidät kaikki heti alusta asti mukaan, ihmettelemään elämää meidän kanssamme ja meidän kauttamme. Ihan muina ekaluokkalaisina.

www.varpublogit.fi
Tervetuloa! Olemme avoinna!