Olipa teillä sitten lapsia tai ei, oletteko ikinä todella miettineet, minkälaista on olla pienen lapsen äiti? Joskus on nimittäin niin järjettömän kuormittunut olo, että on itsekin pakko pysähtyä miettimään, minkälaista pakettia sitä pitää kasassa. Ihan vaan siksi, että voisi sitten taas yrittää olla itselleen hiukan armollisempi kun pinna ei jossain kohtaa enää venynytkään tai kun jotain tärkeää taas unohtui. Tässä tulee siis kooste mun maanantaista, eli päivä kahden päiväkotilaisen odottavana äitinä.

Univelkojen ja alkavan flunssan takia annan itselleni luvan nukkua aamulla vähän pitempään. Olen tällä viikolla iltavuorossa joten onhan minulla aikaakin, tai niin kuvittelen. Aamupala kuitenkin muuttuu showksi, itse juon kupillisen teetä. Felix sentään pukee poikkeuksellisen omatoimisesti ja reippaasti, mutta Stellalla kuluu pelkkien housujen pukemiseen noin kuusi minuuttia. Siis aktiivista pukemisaikaa, sen jälkeen kun on vihdoin saanut homman ylipäänsä aloitettua. Huomautan pukemisvauhdista kolmesti ja lopulta kysyn, miten housujen pukeminen noin hitaasti on edes fyysisesti mahdollista. En tiedä ymmärtääkö tyyppi kysymystäni, mutta vastausta en saa.

Tänään lisäsäätöä muutenkin sekavaan iltavuorokuvioon tuo se, että Harri on kipeä ja tarvitsee iltäpäivällä auton lasten hakemiseen, joten lähdemme yhdessä viemään heitä. Parkkihallissa Stella vetää kohtauksen, koska ei halua Harrin kiinnittävän turvavöitä. Tilitän autossa huutavalle lapselle, miten kiireessä täytyy joustaa ja tuollaisesta asiasta vääntäminen on muutenkin typerää. Lapsen raivari jää kuitenkin kakkoseksi, kun viimeinen pisara ennen hermoromahdusta tapahtuu: autojonon ensimmäinen ei huomaa valojen vaihtumista, jonka takia me emme pääse samoilla vihreillä eteenpäin.

Pikaisen, hillittömän itkukohtauksen jälkeen saavumme päiväkodin pihaan, jossa hoitaja on meitä vastassa kysellen hiihtolomaviikon hoitoaikoja ja huomisen valokuvauksen lupalappua. Ei ole, kumpaakaan. Stella vetää uudelleen herneet nenään, koska ryhmä on lähdössä ulos. Rauhoittelu- ja harhautusyritysten jälkeen jätän kiljuvan lapsen tuulikaappiin. Harri heittää mut töihin, jossa olen 15 minuuttia myöhässä.

Töissä on kiire, huomaan että olen unohtanut ladata puhelimen yöllä ja muistan Felixin päiväkotikaverin synttärit, jotka alkavat 18.30. Lounastauolla juoksen Cittariin ostamaan legopakettia ja lounasta, jonka syön työpisteellä. Supistaa, mutta sitä ei ehdi miettimään. Viestitän pikaisia viestejä Harrille, joissa pyydän häntä pukemaan ja ruokkimaan lapset ja hakemaan minut ajoissa. Lähetettyäni viimeiset duunit juoksen autoon ja saatan F:n synttäreille.

Kotona aikaa on tunti. Keitän kupillisen teetä ja alan täyttää valokuvauslappuja. Täytyy muistaa myös laittaa Wilman kautta viestiä niistä hoitoajoista. Niin ja konetiskitabletit ovat loppu, joten niitä pitäisi viipymättä hakea. Jotain muutakin oli ihan minuutti sitten mielessä, mutta nyt ainut muistikuva on, että se oli jotain tärkeää. Se palaa varmaan kuristavana paniikkina silloin, kun laitan valot pois ja painan silmät kiinni – ei yhtään ennemmin eikä myöhemmin.

Tunti kuluu äkkiä. Ajan takaisin hakemaan iloisen, mutta väsyneen lapsen, joka haluaa riidellä, mutta onneksi vain hiukan. Kotimatkalla sovitaan ja napataan kaupasta tiskitabletteja ja jaffaa kipeälle Harrille. Iltapala ja suihkut, Harri saa hoitaa nukutuksen. Sitten pitäisi vielä katsoa valmiiksi ja silittää ne kuvausvaatteet, tyhjentää ja täyttää tiskikone ja valmistella huominen aamupala ja lounas. Siinä se päivä sitten menikin.

Joskus elämä tuntuu vähän raskaalta, ja kun tuntuu, silloin itken ehkä hiukan. Päivän päätteeksi istun mun lasten kanssa iltapalapöydässä ja mietin, että pitäisi kiittää Luojaa mun ongelmista. Mä en sentään ole kellon ympäri töissä missään nyrkkipajalla, jotta mun lapsilla olisi edes jotain iltapalaa edes joka toinen päivä. (Josta tulikin mieleeni että Yleltä alkaa puolelta Machines!) Joskus saan sen kiitoksen irti itsestäni, joskus se saa odottaa huomiseen.

Mutta oikeasti, kaikki on ihan hyvin.
Kaikki on oikeasti tosi hyvin.