Mom is the new black

asu

Blogissa on ollut niin hiljaista, että melkein voisi kuulla kursorin vilkkuvan. Hiljaisuuden syyksi laitan tällä kertaa uupumuksen lisäksi vatsakivut, jotka jatkuvat tänään jo viidettä päivää. En voi väittää ettei kipu olisi täällä jo ennestään tuttu juttu, mutta tällä kertaa se ei vaan suostunutkaan lähtemään yhtä äkkiä kuin tulikin.

En nyt ala tähän sen suurempaa terveysselvitystä avaamaan, mutta eilen varasin ajan lääkäriin ja kävinkin jo, vihdoin ja viimein. Tulehdusarvo oli lähes nollissa ja seuraava askel on mennä labraan tarkistamaan olisiko kyse vaikkapa laktoosi-intoleranssista tai keliakiasta. Oma diagnoosini, ainakin tällä hetkellä, on se, että olen liian pitkään pitänyt omaa terveyttäni itsestäänselvyytenä, ja toisaalta ihan kakkossijalla. Käytännössä lähinnä syönyt mitä sattuu, vaikka selvästi moni ruoka ei vatsalleni sovi. Kroppa taisi olla viisaampi kuin minä, kun kertoi, että nyt saa riittää.

Mulla ei ole tapana kirjoitella tänne mitään terveystila-avautumisia, mutta tällä kertaa päätin tehdä poikkeuksen. Halusin muistuttaa kaikkia muita vanhempia siitä, miten tärkeää on pitää itsestään huolta, ettei jokaisen tarvitse oppia sitä kantapään kautta, niin kuin... joidenkin. Hyvä ruoka ja liikunta pitävät virkeänä, sehän on ihan selvä homma. Oman ajan ottaminen ei ole itsekästä, vaan fiksua. Sillä selvä homma on myös se, että äidin ja isän hyvinvointi heijastuu koko perheeseen.

Nyt ei ole enää varaa voida huonosti. Perjantaina emme päässeet ulos, vaikka sää oli mitä ihanin, vaan katsoimme sisällä piirrettyjä. Istuimme mukavasti toistemme kainaloissa sohvalla ja tiedän, etteivät lapset yhdestä päivästä rikki mene, mutta kyllä mä niin olen syyllistänyt itseäni, silti. Tulevat päivät, viikot ja vuodet haluan tehdä lasteni kanssa vaikka näitä metsäretkiä tai mitä lapset ikinä keksivät halutakaan. Ikinä koskaan enää en halua sanoa rakkaille seikkailijoilleni, ettemme voi tehdä jotain, koska äiti on vähän kipeä - siis ihan vaan omaa tyhmyyttään. Lupaan rakastaa itseänikin vähän enemmän, sehän on loppujen lopuksi kuin rahaa pankkiin laittaisi.

Näiltä retkiltä mä en halua jäädä pois...

3 kommenttia

, by Mere

Hetki ennen itkua

Tapahtui viime viikolla:

Keskiviikkona kuumeessa pieni poikani oli käpertynyt kainalooni ja tuntui pienemmältä kuin pitkään aikaan. Kun nukkumaanmenoaika koitti, hän pyysi päästä isin ja äidin sänkyyn, emmekä me sitä häneltä kieltäneet. Uni tuli pian, ja toisin kuin äidillä myöhemmin. Hämärässä katselin poikaani ja silitin hänen tulikuumaa päätään. Sattui niin että kyyneleet nousivat silmiin. "Lapsilla nyt on välillä kuumetta", hoin itselleni, mutta samalla kävin päässäni läpi kaikki kauhuskenaariot kuumekohtauksista ja ambulanssin tilaamisesta. Ihan vaan varmuuden vuoksi.

Kun kuume seuraavana iltana helpotti jo pikkuhiljaa, alkoi oksentelu. Reipas poika meni omaan sänkyynsä nukkumaan, mutta jälleen itselläni oli vaikeuksia saada unta. Pelkäsin niin paljon lapsen yöllä tukehtuvan omaan oksennukseensa, että melkein herätin molemmat nukkujat kun ravasin lastenhuoneessa tarkistelemassa hengityksen kulkevan tavalliseen tapaan. Ihan vaan varmuuden vuoksi.

Sunnuntai oli pahin kaikista. Kuume ja oksennustauti olivat tiessään, mutta kaikki kiukutti, eikä mikään kelvannut. Aamupalaksi toivottiin puuroa, muttei enää sitten kun se oli jo lautasella. Kun päivä jatkui samaa rataa, eivätkä odotukset iltaa kohden olleet enää kovinkaan korkealla, päätimme suunnata rauhalliseen leikkipuistoon. Eväät syötyämme käännyin heittämään banaaninkuoret roskikseen, ja silloin se tapahtui. Ensin kuului kops, sitten itkua. Felix oli päästänyt vauhdissa kädet irti ja kopauttanut naamansa karusellin reunaan. Kannoin poikani päivystykseen asti, ihan vaan varmuuden vuoksi.

Meidän Felix on ollut menevä, kiipeilevä ja juoksenteleva siitä saakka kun on kaikki nuo taidot oppinut. Siitä huolimatta, ja juuri sen takia ei häntä ole päivystyksessä ennen edes nähty. Tälläkin kertaa selvittiin säikähdyksellä, ja hoitaja lähetti potilaan kotiin ilman sen suurempia tutkimuksia ja operaatioita. Pari maitohammasta siellä on vinossa, mutta hoito-ohjeeksi annettiin vain aika ja pehmeät viileät ruuat, kuten jäätelö. Ihan mieluisa diagnoosi kaksivuotiaalle.

Toistaiseksi vielä jatketaan siis kaikki hampaat suussa, mutta sydän hiukan sijoiltaan nyrjähtäneenä. Tuota reipasta murua seuratessa ei ole kyllä jäänyt epäselväksi kumpi toipuu nopeammin...

2 kommenttia

, by Mere

ruoka

Kasvisruokaa rakkaudella: Bataattikeitto

6 kommenttia

, by Mere

kotona

Just nyt, just tässä

Vihdoin on hetken hiljaista. Istahdan läppäri sylissä sohvalle, poistan keltaisen pikkuauton takapuoleni alta ja kaivaudun viltin alle. Otan ison hörpyn kahvia isosta mukistani ja haukkaan Twixiä, jonka Harri toi tullessaan nukuttamaan Felixin lounastaukonsa aikana. Ihan vain siksi, että mun päivä olisi pikkuisen helpompi.

Aikaisemmin käyty keskustelu hymyilyttää vieläkin. Ennen lasten nukkumaan laittamista lusikoin nuudeliwokkia tiskipöytään nojaten ja tein miehelleni tunnustuksen: kun hän töistä tullessaan kysyy oliko meillä kiva päivä, en osaa koskaan vastata "oli, tosi kiva!" Sen sijaan mutisen jotain siitä, että kyllä sä tiedät minkälaista näiden kanssa nyt yleensä on, ikään kuin Harri arvostaisi minua jotenkin vähemmän, jos päivät joskus olisivatkin sujuneet ihan hyvin. "Sä oot kyllä niin fiksu nainen", kuului vastaus tähän tunnustukseen. "Ihana kun osaat ajatella noin rationaalisesti." Ehkä ongelman toteaminen tosiaan on ensimmäinen askel muutokseen.

Aika äkkiä ne sitten nukahtivatkin, mikä sinäänsä ei ollut ihme, kun herääminen tapahtui jo ennen seitsemää. Keskiviikkona hain kuumeisen Felixin päiväkodista. Siellä se reppana istui uupuneena hoitajan sylissä. "Haluan että äiti tulee", hän oli todennut välipalan jälkeen.

Haluan että äiti tulee. Ä i t i, siis minä. Se että juuri minä olen tuolle pienelle pojanpallerolle se ihminen, jonka hän haluaa lähelleen kun tuntuu kurjalta ei ole mikään pikkujuttu. Tuo pieni, heikolla äänellä ilmoitettu toive sai minut taas kerran miettimään tätä arkea hiukan toisesta, siitä lapsen näkökulmasta. Jos olen jollekin noin kauniille ja virheettömälle se tärkein, haluan kyllä tehdä kaikkeni, jotta olisin sen aseman arvoinen.

En tiedä missä olisin ilman tätä perhettä, eikä se voisi rehellisesti sanottuna vähempää kiinnostaakaan, sillä en usko elämän voivan tarjota minulle mitään tämän parempaa. Olen onnellinen just nyt, just tässä. Vaikka lelut ovatkin levällään, pyykkikone odottelee käynnistystä ja lapsia on kiukuttanut milloin mikäkin asia, voin hymyillen todeta: "kyllä, meillä oli tänään kiva päivä."