Kahden pienen lapsen työssäkäyvänä äitinä voisi kai sanoa elävänsä ruuhkavuosia. Jos haluaa. Kun laiva on lastattu vasu-keskusteluilla, lounastreffeillä miehen kanssa, päiväkodin kevätjuhlilla, anopin pihatalkoilla, kaverin lasten synttärijuhlilla, iltapäivätreffeillä Kuralan kylämäessä, jätskiretkellä Naantalissa, ylitöillä ja ylityövapailla, asuntonäytöillä sekä lapsen kolmansilla syntymäpäivillä sekä niiden puitteissa sukulaisten ja kavereiden kahvittelemisilla, sitä tosiaan tuntee elävänsä!

Kun kaikki tuo sisältyy ihan vaan kahteen viimeiseen viikkoon, oppii viimeistään ymmärtämään oman aikansa arvon. Tällä hetkellä käytettävissä oleva aika jakautuu melko tasaisesti töiden, lasten ja yöunien välillä. Paitsi että mulla on myös mies, jonka kanssa toimiva arki vaatii yhteistyötä ja yhteistä aikaa. Lisäksi haluan myös silloin tällöin kirjoitella blogia, lukea lehteä tai katsella leffoja. Silloin yöunet ovat se, mistä nipistetään.

Noniin! Sain Annukalta jokin aika sitten tällaisen perinteisen ystäväkirjahaasteen, ja pakko myöntää että nämä ovat aina olleet mun mielestä jotenkin hauskoja. Tämä tulikin nyt aika sopivaan väliin kun Varpujen kautta on jo jonkun verran tullut uusia lukijoita. 

So let's get to know me a little better.




Nimeni on... 

Perjantaina, huhtikuun 28. päivänä jossain kello kymmenen tienoilla seison baaritiskin päädyssä pienessä, täyteen ahdetussa kuppilassa ja hymyilen. Vain muutamaa tuntia aiemmin on syntymästäni tullut kuluneeksi 25 vuotta ja yhtäkkiä muistan, että tarkoitus oli dokumentoida koko päivä blogia varten ja itselle muistoksi. Yhtä nopeasti ja tehokkaasti unohdan ajatuksen hetken ikuistamisesta ja annan esiintymislavan valojen hohtaa lämpöä sisimpään asti. Suljen silmät ja hymyilen lisää.

Sanotaan, että suurin osa meistä tallentaa vain elämän huippuhetket someen, mutta se ei ole totta. Ehkäpä lataamme sinne ne upeimman näköiset tilanteet, mutta ne kaikkein kauneimmat, hienoimmat ja arvokkaimmat hetket ovat niitä, joita ei jaeta muille, ja jotka muistamme elävästi ilman kuvia, piirustuksia tai muistiinpanoja. Kun ymmärrämme jotain enemmän, kun tiedämme olevamme juuri siinä missä pitääkin tai kun tunnemme jotain tärkeää. Kun rakastumme uuteen bändiin.

Eikä sen muistettavan hetken tarvitse olla sellainen, jossa elämme ja menemme täysillä, tai jossa tanssimme niin kauan kuin huvittaa vain siksi, että juuri nyt tuntuu siltä. Se voi olla sen illan jälkeinen hidas aamu omassa sängyssä. Sellainen jona herää puolison viereltä auringon loistaessa kirkasta valoaan vaaleiden verhojen läpi. Ikävöi vähän lapsia, mutta nauttii kuitenkin kiireettömyydestä ja käpertyy sitten kainaloon jatkamaan unia tai vain katselee toista silmiin. Ja hymyilee vielä vähän lisää.

Seuraavana päivänä lueskelen läpi onnitteluviestejä ja -päivityksiä ja ihastelen, miten monta niin tärkeää ihmistä on jälleen kulkenut rinnalla taas vuoden lisää, ja toisaalta mitä mahtavia uusia vahvistuksia siihen joukkoon on liittynyt. 25-vuotiaan viisaudessa mietin, että vanhenemisessa parasta ovat juuri ne tyypit, joiden kanssa koetaan ne ikuistamatta jääneet hetket. Joiden kanssa kasvoille piirtyvät juonteet eivät lopulta haittaa, sillä ne muistuttavat yhteisistä illoista, joina naurusta ei tullut loppua, yhtä lailla kuin yhdessä kannetusta murheista. Niiden kanssa kasvetaan yhdessä ja yhteen, ja tajutaan kasvavamme yhä edelleen, koska eihän me valmiita olla vieläkään, eikä edes myöhemmin. Juuri siinä hetkessä tunnen itseni rakastetuksi.

Tämä vappu on ollut kuulkaas sellainen, ettei sitä kuvailla ihan yhdellä sanalla. Jos säätilat ovat heitelleet sakeasta lumipyrystä pikniksäähän, jossa takin jälkeen tekisi mieli riisua neulekin, niin samalla tavalla ovat fiilikset vaihdelleet tässä taloudessa. Perhe on sellainen yksikkö, että jos jotain kiukuttaa, niin ennen pitkää se kiukku tarttuu vähän koko porukkaan. Ja sitten se toimii samalla tavalla toisinkin päin, onneksi.

Tärkeintä ja parasta viikonlopussa oli kaikesta huolimatta se, että vietimme sen perheen kesken, koska kiukutteluistaan ja ainaisesta vääntämisen tarpeesta huolimatta nää tyypit on vaan ihan parasta ykkösluokkaa. Toivottavasti he voivat sanoa samaa minusta...

Me ei käyty tänä vuonna vapputorilla eikä tivolissa, eikä meille tähän mennessä ole muodostunut muita vappuperinteitä kuin vappupallojen tilaaminen päiväkodin vanhempainyhdistykseltä, sekä tietysti vappubrunssi munkkeineen ja simoineen. Uskaltauduttiin kuitenkin lasten kanssa Vartiovuoren puistoon piknikille ja kavereita moikkaamaan. Edellisenä iltana oltiin tehty harjoituspiknik viereiselle kirkonmäelle ja molemmilla kerroilla oli ihasteltava miten ihanaa on pitkän talven jälkeen syödä ulkona. Vartiovuorelle tehdään kyllä tulevana kesänä vielä monta piknikkiä, mutta toivotaan, ettei siellä ole ihan yhtä paljon porukkaa kuin eilen. Käytiin vielä päiväunien jälkeen harjoittelemassa pyöräilemistä, ja illassa todella oli lupaus kesästä.

Vaikka tämä kaikki on tapahtunut vain päivää, paria sitten, en kyllä enää lainkaan muista meidän viikonloppuisia ristiriitoja, kinoja ja hermoromahduksia, enkä niiden syitä. Koska niin se vaan menee. Hyvät jutut ja kauniit muistot jäävät herkemmin elämään. Onneksi meillä on niitä tältäkin vapulta paljon. Jonakin päivänä luen tämän ja hymyilen.

Huhtikuun Hetkistä-valokuvahaasteen tehtävänä oli kuvata kuvapari otsikolla ääripäät.

Tyylilleni uskollisena osallistun haasteeseen tietysti aivan viimeisellä hetkellä, eivätkä kuvatkaan virallisesti ole itseni ottamat, mutta hei, näillä nyt mennään. Visio on kuitenkin minun - tässä ovat minun omakuvani, minun ääripääni.

Minä maalla, lenkin jälkeen, hikisenä, kuunnellen lintujen ääntelyä, jonka hetkittäin katkaisee koiran haukunta. Minä kaupungissa, meikattuna ja laitettuna, hälyssä ja keskellä kaikkea. Kaksi eri maailmaa, joista kummassakin viihdyn ja kumpaakin tarvitsen.

Kuten Annukka jo postasikin, ei meidän mutsien virkistysviikonlopusta tullutkaan yhtään mitään. Odotettu viikonloppu peruuntui kun heräsin oksentavan lapsen vierestä. Ainaista glamouria tämä bloggaajan elämä. Ei Bloggers inspiration day asukuvia, ei postauksia hotellista eikä parhaita löytöjä Lapsimessuilta. Ei lisättävää.

Palataan siis viikon verran taaksepäin, meidän pääsiäiseen, joka oli aika lailla vastakohta sille, mitä viime viikon oli tarkoitus olla. Käytiin lenkillä, kaivettiin kiviä maasta, trimmattiin villiintynyttä pensaikkoa, saunottiin ja katsottiin illalla telkkaria nauttien enemmän katseluseurasta kuin ohjelmatarjonnasta. Ja vaikka osaan ottaa itselleni laatuaikaa yksin tai ystävieni kanssa, salaa mä kaikkein mieluiten pakkaan perheeni autoon ja hurautan maalle tekemään kaikkea ja ei mitään. Ei lisättävää.