Perjantaina, huhtikuun 28. päivänä jossain kello kymmenen tienoilla seison baaritiskin päädyssä pienessä, täyteen ahdetussa kuppilassa ja hymyilen. Vain muutamaa tuntia aiemmin on syntymästäni tullut kuluneeksi 25 vuotta ja yhtäkkiä muistan, että tarkoitus oli dokumentoida koko päivä blogia varten ja itselle muistoksi. Yhtä nopeasti ja tehokkaasti unohdan ajatuksen hetken ikuistamisesta ja annan esiintymislavan valojen hohtaa lämpöä sisimpään asti. Suljen silmät ja hymyilen lisää.

Sanotaan, että suurin osa meistä tallentaa vain elämän huippuhetket someen, mutta se ei ole totta. Ehkäpä lataamme sinne ne upeimman näköiset tilanteet, mutta ne kaikkein kauneimmat, hienoimmat ja arvokkaimmat hetket ovat niitä, joita ei jaeta muille, ja jotka muistamme elävästi ilman kuvia, piirustuksia tai muistiinpanoja. Kun ymmärrämme jotain enemmän, kun tiedämme olevamme juuri siinä missä pitääkin tai kun tunnemme jotain tärkeää. Kun rakastumme uuteen bändiin.

Eikä sen muistettavan hetken tarvitse olla sellainen, jossa elämme ja menemme täysillä, tai jossa tanssimme niin kauan kuin huvittaa vain siksi, että juuri nyt tuntuu siltä. Se voi olla sen illan jälkeinen hidas aamu omassa sängyssä. Sellainen jona herää puolison viereltä auringon loistaessa kirkasta valoaan vaaleiden verhojen läpi. Ikävöi vähän lapsia, mutta nauttii kuitenkin kiireettömyydestä ja käpertyy sitten kainaloon jatkamaan unia tai vain katselee toista silmiin. Ja hymyilee vielä vähän lisää.

Seuraavana päivänä lueskelen läpi onnitteluviestejä ja -päivityksiä ja ihastelen, miten monta niin tärkeää ihmistä on jälleen kulkenut rinnalla taas vuoden lisää, ja toisaalta mitä mahtavia uusia vahvistuksia siihen joukkoon on liittynyt. 25-vuotiaan viisaudessa mietin, että vanhenemisessa parasta ovat juuri ne tyypit, joiden kanssa koetaan ne ikuistamatta jääneet hetket. Joiden kanssa kasvoille piirtyvät juonteet eivät lopulta haittaa, sillä ne muistuttavat yhteisistä illoista, joina naurusta ei tullut loppua, yhtä lailla kuin yhdessä kannetusta murheista. Niiden kanssa kasvetaan yhdessä ja yhteen, ja tajutaan kasvavamme yhä edelleen, koska eihän me valmiita olla vieläkään, eikä edes myöhemmin. Juuri siinä hetkessä tunnen itseni rakastetuksi.