Viisi vuotta voi olla lyhyt tai huomattavan pitkä aika, riippuu mistä suunnasta ja kulmasta sitä katselee. Sinun kohdallasi en osaa sanoa. Olemme viiden vuoden aikana kokeneet, oppineet ja kasvaneet valtavasti yhdessä, mutta samalla tarkalleen viiden vuoden takainen hetki, jona makoilimme kovalla sairaalan pedillä vierekkäin aamuhämärässä toisiamme tuijotellen ja hiljalleen tutustuen, tuntuu hetkittäin kuin eiliseltä.

Kun odotin sinua, aika tuntui kulkevan hirmuisen hitaasti ja aika oli juuri se, mitä minulla oli silloin ihan erityisen paljon. On hassua, miten ihminen voi joskus oikein toivoa ajan kuluvan, mutta toisinaan taas hetket tuntuvat valuvan käsistä aivan liian nopeasti – kai tämäkin riippuu jälleen katsontakulmasta. Tuntuu tosi hurjalta, että olet jo puolessavälissä kymmenenteen ikävuoteesi tai että aloitat koulun jo huomattavasti lyhyemmän ajan päästä kuin mitä syntymästäsi on kulunut.

Viidessä vuodessa näköjään kuitenkin ehtii paljon. Sinä olet siinä ajassa ehtinyt valloittaa monet sydämet ja kasvaa pienestä, vatsakipujaan huutavasta vauvasta ihan muuten vaan huutavaksi, mutta valtavan ihanaksi pojaksi. Olet kielellisesti, motorisesti ja tunneälyllisesti taitava, olet aina ollut. Itse asiassa olet niin taitava, että joskus huomaan odottavani sinulta vähän liikoja, enemmän kuin viisivuotiaalta oikeastaan pitäisi odottaa. Koitan jatkossa muistaa että sinä olet vielä pieni, vaikka oletkin niin iso. Ei kaikkea tarvitse osata heti, sitähän mä sinullekin koitan aina muistuttaa.

On olemassa yksi asia, jota ihailen sinussa aivan erityisesti Felix. Tiedätkö mikä se on? Se on kaikki se rakkaus, mitä sinussa on. Jo nelivuotiskirjeeseesi kirjoitin, miten olit jälleen muistanut kertoa meille kaikille, minulle, isille ja Stellalle, että rakastat meitä valtavasti. Teet sitä edelleen, päivittäin, ja lisäksi olet lisännyt listaasi vauvankin, josta jo puhut niin kovin hellästi. Sinusta tulee hänelle mitä parhain ja huomaavaisin isoveli, yhtä hyvä kuin jo olet Stellalle. Minusta on hienoa nähdä, miten sinä, pieni poikani saat läheisesi tuntemaan itsensä tärkeiksi ja rakastetuiksi. Se ehkä tärkeämpi taito kuin mikään, mitä minä osaan sinulle edes opettaa.

Kun taas täytit kolme, annoin sinulle ohjeita elämän varalle. Kyllä, ne ovat edelleenkin voimassa, mutta tänään haluan kiittää sinua näistä viidestä vuodesta. Kiitos lempeistä sanoistasi, jotka opettavat minua arvostamaan itseäni enemmän. Kiitos, että silität poskeani ja pidät puoliani jos minulla on surullinen olo. Kiitos siitä, miten käperryt syliini aina kun siihen on tilaisuus. Kiitos, että sinä teit minusta äidin.

Olen sinusta valtavan ylpeä ja rakastan sinua äärettömän paljon satamiljoonaa.

Sä lohtu ihmisten.

Ihan ensiksi, on taas kiitettävä kaikista ihanista kommenteista ja viesteistä, joita sain edellisen postauksen jälkeen. Joulukiireiltä ja sen jälkeiseltä koomalta, jota voi kai rentoutumiseksikin kutsua, vastailin niihin aika viiveellä, mutta jokaisen olen lukenut erikseen ja useampaan kertaan. Ne merkkaavat oikeasti ihan todella paljon.

Joulu ei tietenkään sujunut niin stressittömästi kuin olin ajatellut, mutta sieltä se tuli, kiireestä ja ikävästä huolimatta. Ja se oli jälleen kerran ihana. Omasta stressittömyyspuheesta oli kuitenkin varmasti jotain apuakin, sillä aattoaamupäivänä päätin, ettei hermoilusta ole mitään hyötyä, ja päätin vain hymyillä ja nauttia. Se oli paras päätös aikoihin, sillä mikään ei olisi muuttunut murehtimalla sen paremmaksi.

Aaton vietimme Turussa, vieraillen sukulaisilla, ja sitten illalla kestiten osaa heistä. Saatiin meidän pieneen kerrostalokotiin taiottua aika ihana tunnelma, kasvisjoulupöytä joka näytti kelpaavan kaikille ja suklaajuustokakku, joka oli vastoin odotuksia aika herkullinen. Jouluaamuna otimme rauhassa, kokoilimme joulun tärkeintä lahjaa, Lego-paloasemaa, ja stressasimmekin kyllä hiukan, jos rehellisiä ollaan. Lähdöt aiheuttavat meillä vähän sellaista, mutta pääsimme lopulta ajallaan maalle jatkamaan joulunviettoa Harrin puolen perheen kanssa, eikä sielläkään ollut tunnelmasta lainkaan pulaa.

Juuri nyt istun kotona enkä oikein tiedä mitä tekisin. Tultiin kaupunkiin välipäiviksi tekemään töitä ja jätettiin lapset jatkamaan joululoman viettoa mummilaan. Stella ei ollut hereillä kun aamulla lähdimme, muttei häntä ollut kuulema harmittanut lainkaan kun hän oli herännyt. Itse asiassa kummallakaan ei oikeastaan ollut aikaa jutella puhelimessa kun soittelimme jokin aika sitten. Ehkä sitä on itsekin vaan koitettava pärjäillä nämä pari päivää, kun meidän pienetkin ovat noin reippaita. Koitetaan nyt tehdä jotain mitä ei normaalisti voitaisi. Käydään vaikka ruokakaupassa ihan kahdestaan! Hah hah.

Toivottavasti teidänkin joulunne on sujunut rauhallisissa merkeissä.
Onko mahdollisesti uudesnvuoden juhlinnasta tulossa vähän vauhikkaampaa, vai sujuuko se teilläkin oman perheen kesken?

Luin eilen Lujasti lempeä-kolumnisti Maaret Kallion kauniin kirjoituksen, joka muistutti siitä, ettei joulu ole vain ja ainoastaan tunnelmallista valon juhlaa pimeän talven keskellä. Sanat upposivat aika syvälle sisimpään kun luin niitä Harrille ääni väristen, sillä nämä joulun synkemmät sävyt ovat jälleen olleet  yhtä lailla pinnalla kuin ne kullanhohtoisetkin.

Tällä viikolla olen joutunut kasvokkain sen synkkyyden kanssa, joka väistämättä on osa jokaista jouluani varmasti siihen asti, kun jätän oman kaipauksen taakseni. Olen seissyt TYKSin käytävällä, nähnyt sieluni silmillä rakkaan äitini istumassa pienenä ja avuttomana pitkän, harmaan käytävän penkillä odottaen. Kohdannut vain silmänräpäykseltä sen hirviön, jonka kanssa äiti eli neljä vuotta.

Viisi vuotta sitten valmistauduimme jouluun vielä yhdessä. Kuuntelimme ne samat joululaulut, leivoimme pipareita ja suunnittelimme aattoillan tarjoiluita. Tuli aatto, istuimme yhteisen pöydän ääressä ja availimme kuusenkynttilöiden loisteessa lahjoja. Oli sitä kullankimallusta ja valoa, tietysti sen synkkyyden varjoakin. Sitten koitti uusivuosi, syntyi Felix ja sitten tuli helmikuu, jonka jälkeen äitiä ei enää ollut.

Ne silloin viisi vuotta sitten soineet joululaulut soivat taas, saaden useammin itkemään kuin hymyilemään. Ne muistuttavat äidistä ja lapsuuden jouluista. Hän keksi joulukalenteripingviinin, joka toi joka päivä pienen paketin, laittoi kodin viimeisen päälle ja seimiasetelman olohuoneen nurkkaan, eikä joulupöydästä puuttunut mitään. Toisinaan tuntuu niin viiltävältä huomata, miten niin monista äidin joulujutuista on tullut mun omia. Vain mun, vaikka olisin halunnut niiden olevan meidän yhteisiä, minun ja hänen. Mitä kaikkea antaisinkaan, jos voisin tuoda hänet  edes vain yhdeksi aatoksi takaisin. Tai edes hetkiseksi näkemään lasten riemun.

Mitä tulee TYKSin vierailuuni, mulla on kaikki hyvin. Olin 99% varma, ettei sieltä mitään löydy, mutta se 1% mahdollisuuskin tuntui niin tukahduttavalta, että ennen lääkäriaikaa päädyin huutamaan Harrille puhelimessa ihan vain puhtaasta ahdistuksesta. Sen ahdistuksen keskellä, mitä tunsin seistessäni yksin tyhjässä odotustilassa, saatoin vain kuvitella mitä tunteita siellä on käynyt läpi äiti, joka ehkä pohti, että 1% mahdollisuudella kaikki olisikin vain pahaa unta.

Kenelle tahansa

Loistavan joululahjan ei ole pakko olla kallis, mutta hiukan ajatusta siihen täytyy uhrata. Lahjan hankinta on tietysti sitä helpompaa, mitä paremmin toisen tuntee. Ideoita voi hakea miettimällä lahjan saajan kiinnostuksenkohteita, tarpeita tai mieltymyksiä. Jos siltikään ei tule mitään mieleen, voi lähestyä sellaisia tarpeita joita meillä jokaisella on. Esimerkiksi kosmetiikkatuotteet ovat mielestäni oikein hyvä lahja, tosin en ehkä ostaisi mitään ihan perus markettishampoota vaan jotain vähän hienompaa – sellaista mitä saaja ei ehkä itse raaskisi tai keksisi ostaa.

Arkeen

Lapselle

Viime hetken vinkit

Jos et vieläkään keksinyt mitään ja aatto alkaa uhkaavasti lähestyä, älä hätäänny! Aineeton lahja voi usein olla se paras. Leffalippuja saa nykyään ruokakaupasta ja ravintolalahjakortteja tarjoaa lähes jokainen kuppila. Voi hankkia Netflixin, Museokortin, lahjakortin vaikka Tikettiin, maksaa yön kylpylässä tai ostaa teatteriliput. Sitä paitsi pienellä luovuudella lahjakortti onkin yhteinen elämys, joka jää paljon paremmin mieleen.

Sitten on vielä ne tyypit, jotka eivät koskaan tarvitse mitään. Eivätkä edes välitä kulttuurista. Saavat eniten iloa kotiruuasta ja telkkarin katsomisesta kotisohvalla. No mitäpä jos et ostaisi hänelle tänä vuonna mitään? Jospa antaisit rahan jollekin sellaiselle, joka sitä tarvitsee? Esimerkiksi Kirkon Ulkomaanavun sivuilta löytyy laaja valikoima eettisiä ja ekologisia Toisenlaisia lahjoja, jotka ilahduttavat varmasti enemmän kuin jokin turha tavara, jonka tärkein tehtävä pyhien jälkeen on kerätä pölyä kaapin nurkassa.

Siinä mun parhaat vinkit tälle joululle! Vai löytyykö teiltä vielä timanttisempia ideoita?