Nyt en puhu siitä hetkestä, kun pinnasänky illalla hiljenee ja voi pyhittää muutaman tunnin ihan vaan itselleen. Todellista laatuaikaa minulle on lapseni kanssa vietetty aika. Päivän paras hetki on aamulla, kun heräilen rauhassa Felixin möyriessä ja höpöttäessä kainalossa.

Minustakin on näköjään tullut niin vanha, että kauhuissani päivittelen nykyajan lapsia. Tai no, vanhemmathan niitä lapsia kasvattavat, joten kauhistelen siis nykyajan vanhempia. Oivoi.

Vähän aikaa sitten jossain pyöri mainos, jossa lapsi seurasi aikuista joka paikkaan, ja kopioi kaikkea hänen tekemäänsä. Tämä ei ole kovin kaukana todellisuudesta. Kaikki tietävät, että lapset ottavat mallia vanhemmistaan, mutta todellisuudessa meidän esimerkkimme vaikuttaa heihin paljon enemmän kuin luulemmekaan.

Lasten silmät tarkkailevat meitä silloinkin kuin emme huomaa, ja he käytännössä kopioivat meidän toimintamallimme. Lapset kuuntelevat miten puhumme toisille ja toisista. Jos vanhemmat kohtelevat muita huonosti, ei voi olettaa lapsen toimivan sen paremmin.

Työssäni esittelen erilaisia juomia ja ruokia. Käytännössä se tarkoittaa tuotteen maistattamista ja tuotetietoisuuden lisäämistä. Viimeksi kun tulin työpäivän jälkeen kotiin tajusin, että vain pieni osa vanhemmista kehottaa lapsiaan kiittämään minua saatuaan lasillisen limsaa tai pienen kupillisen sipsejä. Itse asiassa moni aikuinenkaan ei kiitä, ja he myös tuntuvat kuvittelevan, ettei siihen ole edes mitään syytä.

Googlailin asiaa hiukan, ja Iltalehden sivuilta löytyi juttu, jossa myyjät kertovat kauhistuttavia tarinoita lasten ja vanhempien käyttäytymisestä kaupoissa. Yksi ruokakaupassa työskentelevä henkilö kertoo lasten availevan karkkipusseja, ja vanhempien vain toruvan heitä, ja piilottavan sitten pussin lapsen puolesta. Mitä tämän pitäisi opettaa lapsille?

Muistan joskus kauan sitten olleeni ostoksilla pienessä kosmetiikkaliikkeessä, jota ei enää edes ole olemassa. Samaan aikaan kassan kautta poistui äiti noin 13- ja kuusivuotiaiden tyttäriensä kanssa. He kuitenkin palasivat pian, ja pieni tyttö väänsi hämmentyneen myyjän edessä itkua. Äiti pysyi tiukkana. Lopulta tytön pieni nyrkki aukeni ja sisältä paljastui pienen pieni kynsilakkapullo. Anteeksipyynnön jälkeen kaikki olivat helpottuneita, ja tyttö oli oppinut jotain virheestään.

Minut itseni on kasvatettu niin, että sanavarastooni kuuluvat sanat "kiitos", "anteeksi" ja "ole hyvä." Näistä sanoista on matkan varrella ollut vain hyötyä. Elämä on tiimipeliä, jossa hyvä pelaaja ottaa muut huomioon. Jokainen makaa kuten petaa, tai kuten vanhemmat petaavat, mutta itse ainakin ajattelin kasvattaa omista lapsistani todellisia joukkueurheilijoita!

 Jos meidän perheen vaippavalinnat eivät kiinnosta tai tunnu itselle ajankohtaisilta, voit aivan hyvin skipata tekstin ja keskittyä kuvissa seikkailevaan iloiseen vaippasankariin.

Vaippoja on viimeisen kymmenen kuukauden aikana kulunut aika monta pakettia, ja jo pidemmän aikaa olen kantanut kotiin vain Muumi-vaippoja. Syy miksi meidän perheemme (tai no, minun) valinta on Muumi, on ensisijaisesti se, että ne valmistetaan Suomessa. Lisäksi ne ovat kivan näköisiä, ympäristömerkin saaneita ja itse asiassa aika edullisia muihin tavallisimpiin merkkeihin verrattuna.

Eipä minulla tähän perjantai-iltaan sen kummempaa asiaa ollut, mutta kuvat ovat aika kivoja, eikö totta? Ihanaa viikonloppua kaikille!

Felix tykkää...

Kiljumisesta. Mitä kovempaa, sen parempi.
Musiikista ja jammailusta.
Johdoista. Latureista, kuulokkeista, virtajohdoista. Ja hän myös kummasti löytää ne.
Eläimistä. Felix ei pelkää kissoja ja koiria, vaan ne ovat ihan naurettavan kivoja.
Syömisestä ja syöttötuolissa pyörimisestä. Äiti ja iskä eivät ole kovin innostuneita jälkimmäisestä. Riisikakuista ja leivästä.
Suukottelusta. Tarkoittaa siis toisen naaman totaalikuolastamista. Ja tietysti halimisesta.
Äänekkäistä leluista. Tai no, ei niin väliä onko kyseessä lelu, kunhan tulee ääntä.
Suihkuttelusta ja kylpemisestä.
Kukkuu-leikistä.
Puhelimista, ja niihin juttelusta.
Tietokoneista. Mistähän on ottanut mallia?
Paperiroskiksesta.
Lankakeristä.
Imurista.


Felix ei tykkää...

Äkkinäisistä kovista äänistä.
Kauppareissuista.
Pukemisesta. Pipot ovat pahimpia. Pukemista seuraa kiemurtelu ja kiljuminen.
Odottelusta. No ehkä muutkaan vauvat eivät ole maan kärsivällisimpiä?
Vaipan laittamisesta. Sama reaktio kuin pukemiseen.
Kukkakaalista ja parsakaalista.
Paikallaan olemisesta.
Pinnasängystä.

Siinä nyt muutama tärkein. Lasten kehityksessä on paljon samaa, mutta heillä kaikilla on myös omat juttunsa. On niin hauskaa seurata minkälainen yksilö meidän lapsestamme tulee!

Olen halunnut perheen ja lapsia niin kauan kuin muistan. Se on ollut elämässäni yksi tärkeimmistä tavoitteista, ja olen saavuttanut sen jo nyt, aiemmin kuin ehkä itse uskalsin toivoa. Päivä jona saimme pienen nyytin syliimme ensimmäistä kertaa, oli jotain niin suurta, ettei sitä voi edes selittää. Kaikki kipu ja väsymys unohtui ja väistyi sen käsittämättömän voimakkaan onnen tunteen tieltä. Ja yhä edelleen olen onnellinen, mutta väsynyt.

Äidin roolin omaksuminen ei ollut minulle vaikeaa, mutta jossain vaiheessa huomasin siinä rytäkässä hukanneeni itseni. En usko, että kaikille äideille välttämättä käy näin, ja voi olla että kaikella muulla viime aikoina tapahtuneella on oma osuutensa asiaan. Voi olla, että olen vain väsyneempi kuin ymmärränkään, tai sitten vain sukelsin äkkiarvaamatta syvään päähän.

Seuraavan myöntäminen ei ole minulle helppoa, mutta haluan osoittaa itselleni, että aina ei tarvitse suoriutua kaikesta yksin ja täydellisesti; joskus pitkän päivän jälkeen pysähdyn ja tunnen itseni onnettomaksi. Uskon tämän johtuvan siitä, että olen unohtanut kuka minä olen. Kun minun on yhtäkkiä pitänyt laittaa toisen ihmisen tarpeet omieni edelle, olen jotenkin unohtanut omat tarpeeni. Lopulta eräänä päivänä huomasin, etten ole pitkään aikaan tehnyt ihan vaan itseäni varten jotain, joka olisi minusta kivaa. Itse asiassa en taida oikein muistaa, mitkä asiat ovat minusta kivoja.

Toisaalta olen muuttunut niin paljon, että tutustuminen uuteen minuun taitaa olla vielä kesken. Uskon vahvasti, että tämä on minulle se rankin vaihe. Uusi minä ei vaikuta ollenkaan hassummalta ihmiseltä. Hänessä on paljon hyviä piirteitä - hän on oppinut olemaan kärsivällisempi, ja arvostamaan läheisiään ja perhettään. Hän yrittää kovasti olla päivä päivältä parempi ihminen. Lisäksi hän on hyvä ja luotettava ystävä muille. Ehkä hän voisi olla sitä myös itselleen...

Felixiä ei puhelimessa puhuminen paljoa kiinnosta. Sen sijaan puhelimen voisi mielellään syödä. Tänään oli kuitenkin ihana kuulla kiljumista, ähkimistä ja höpöttelyä puhelimen toisesta päästä, sillä ikävä oli jo ehtinyt kasvaa kovaksi.

Felix lähti lauantaina mummin luo yökyläilemään, ja sillä reissulla hän on edelleen! Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olemme olleet kaksi yötä erossa. En tiedä johtuiko pitemmästä ajasta, vai siitä, ettei poika ole pitkään aikaan ollut yökylässä, mutta hoitoon lähettäminen oli minulle tällä kertaa hirveän vaikeaa. Felix on kuitenkin pärjännyt hyvin, ja ollut reipas, kuten etukäteen jo tiedettiinkin.

Entä mitä hurjaa keksivät vanhemmat, kun perheen pienin on viikonlopun poissa? Meillä oli paljon suunnitelmia, ja vähän vähemmän toimintaa. Olemme nukkuneet paljon, syöneet hyvin ja kyhnyttäneet toistemme kainaloissa - siis ihan täydellinen viikonloppu! Viime aikoina uni on ollut niin vähissä, että kaikki lepo oli kuin rahaa pankkiin olisi laittanut!

Lauantain huikea päätös oli leffailta. Kulutimme luultavasti enemmän aikaa elokuvan valitsemiseen, kuin lopulta sen katsomiseen. Netflixit ja Viaplayt läpi kaivettuamme päätimme lopulta laittaa Mitä odottaa kun odotat pyörimään, vaikka ennakko-odotukset eivät olleetkaan korkealla. Elokuva oli ihan katsottava verrattuna moneen muuhun, joita emme päässeet ensiminuutteja pidemmälle. Onneksi pääasia ei ollutkaan leffa, vaan yhdessä vietetty aika, juustot ja irtokarkit!

Eilen sunnuntaina käväisin Hulluilla päivillä ja Arnoldsilla ystäväni Outin kanssa. Harri oli tyytyväinen kun lähdin, tai oikeastaan hän on tyytyväinen aina kun näen kavereitani, sillä hänen mukaansa olen onnellisempi kun tapaan heitä. Taitaa olla aika oikeassa tuo mies. Illalla kävimme vielä Tintåssa syömässä.
Mahtavaa aloittaa viikko levänneenä! Nyt koitan hoitaa Felixiä odotellessa kaikki päivän pakolliset hommat alta pois, niin voin sitten keskittyä pelkästään häneen. Eiköhän se äidin muru sieltä pian kotiudu. Ihanaa ja aurinkoista viikkoa kaikille!

Tänään tein pitkästä aikaa yhden promokeikan, ja tietysti myöhästyin töistä. Myöhästyin vain viisi minuuttia, mutta silti. Työpäivä sujui tehokkaasti ja hyvin, mutta se viisi minuuttia harmitti vielä päivän lopullakin. Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta, kun vedin naamaan pikameikin ja lähdin liikenteeseen kahvikupillisen voimalla, joka muuten jäi keittiön pöydälle - koskemattomana.

Joudun häpeäkseni myöntämään, että myöhästely on ei-niin-kovin-salainen paheeni. Olen mestari tekemään itselleni kiireen, jos sellaista ei jo ole. Kun kerran on hyvin aikaa, voin vielä lukea vähän lehteä - kunnes onkin jo juostava. Jostain käsittämättömästä syystä asiat jäävät toisinaan viime tippaan, ja suoritan niitä hengenhädässä viimeisellä minuutilla. Ehkä sitten toimin paremmin ja tehokkaammin paineen alla, mutta kivaa se ei kyllä ole millään tasolla.

Jo ylä-asteella juoksin joka ikinen aamu bussiin samalla kietoen kaulahuivia ympärilleni ja vetäen takin vetoketjua kiinni. Joskus ehdin, joskus en, ja sitten soitettiin pysäkiltä vanhemmille, josko he voisivat heittää minut vähän matkan päähän pysäkille, jolta meni useammin busseja. Koulusta en myöhästynyt ainoastaan aamulla, vaan olin päivän mittaan usealtakin tunnilta myöhässä. Käytävässä koputellessani kuulin luokkani poikien huutavan "se on vaan Mere!" ja mietin, miten tässä taas kävi näin.

Nyt asiaan on viimein tultava muutos, jotta Felixin ei tarvitse kärsiä äidin epätäsmällisyydestä. En halua ikinä kiireessä tiuskia lapselleni päiväkotiaamuna, tai juoksuttaa perässäni lääkärikäynnille. Se ei vain olisi yhtään reilua. Ennemmin myöhästyisin suosiolla omista menoistani ja kärsisin seuraukset, mutta enkö kaikkein mieluiten voisi vain oppia ajanhallintaa? Järjestetäänkö minunlaisilleni ihmisille jotain kursseja? Vai olenko ainoa toivoton ja tuhoon tuomittu? Onko jollain jotain vinkkejä?

Huh. Jälkiruuaksi saatte tänään paniikinomaisen tekstin vastapainoksi Instagram-otoksia. Nämä kuvat ovat omia suosikkejani, ja ne on räpsitty ihanina kiireettöminä arkipäivinä!