Oon voimissain
21.46
Pienet toppakintaat viuhuvat suuressa kaaressa hämärässä syysillassa. Lapset vilkuttavat isomummille, joka lähettää olohuoneen ikkunassa lentosuukkoja hymyssä suin. Hän näyttää onnelliselta. Felix tietää jo, että hän tulee aina ikkunaan, ja mua hymyilyttää, kun poika varmistaa vilkuttamisajan koittavan taas pian - mummi on vilkutellut ikkunassa niin kauan kuin jaksan muistaa.
Näiden hetkien takia mä bloggaan. Haluan muistaa säteilevät silmät ja lennossa vaihdettavat heipat ja pusut, hymyt ja naurut. Lapset ja lasten omat jutut meidän ja muiden lähesten kanssa. En halua unohtaa sitä, miten ja minkälaisia pieniä he ovat olleetkaan, ja rehellisesti sanottuna vähän pelottaa päästää irti. Pelottaa jonain päivänä myöntää, etteivät lapset ole enää pieniä.
Blogi on ollut mulle paras väline kaikkien pienten hetkien, sanojen ja hymyjen säilömiseen. Toisinaan lueskelen vanhoja päivityksiäni, joskus nauraen ja joskus kyyneleet silmissä. Mulle ne tekstit ovat tietysti kaikkein merkittävimpiä. Ei siksi, että ne olisivat niin älyttömän hyviä, vaan koska nissä on se oma tunnelataus. Ne palauttavat hetkiin, jotka olen halunnut tallentaa, mutta joita välttämättä en ilman kuvia ja tekstejä enää muistaisi. Ainakaan niin elävästi.
Mulle se, että joku muu saa omasta harrastuksestani tsemppiä, iloa ja ajattelemisen aihetta on ihan mieletön bonus, jota valokuvapitoisen päiväkirjan pitäminen tuo tullessaan. Silti välillä tulee laskeskeltua kaikkea sitä aikaa, minkä tähän käytän ilman mitään konkreettista hyötyä, pohdittua niitä tunteja, jotka vietän lasten nukkumaanmenon jälkeen läppärillä nuokkuminen. Kannattaako bloggaaminen? Onko siinä enää mitään järkeä?
Jokin aika sitten olin sitä mieltä, että ei. Silloin tein päätöksen, etten julkaise enää blogipäivityksiä yömyöhällä, jonka jälkeen moni on varmaan huomannutkin postaustahdin heikentyneen. Rakastan kirjoittamista, joten oli aivan järjetöntä tehdä harrastuksesta stressaava velvollisuus pakottamalla itsensä tuottamaan sisältöä huonoimmassa mahdollisessa vireystilassa. Sen sijaan, että uupuisin ja lopettaisin kokonaan, kirjoittelen nyt silloin kun musta tuntuu siltä. Se on ollut hyvä päätös, jonka jälkeen olen ollut paljon virkeämpi ja iloisempi.
Juuri nyt on hyvä näin. Silti pohdin edelleen sitä ajankäyttöä, sillä tunteja on minunkin päivässäni rajallinen määrä, ja niistäkin osa pyhitetään unelle ja osa lapsille. Jokainen voi itse valita mihin tuntinsa käyttää, ja niiden valintojen parissa olen itsekin viettänyt aikaani. En osaa kuvitella lopettavani kirjoittamista niinku ikinä, mutta jonkinlaista uudistumista tämäkin blogi ajallaan tulee kokemaan. Ehkä jo huomenna, ehkä puolen vuoden päästä.
2 kommenttia
Nää on niitä juttuja, joita kaikki me bloggaajat joudutaan aika ajoin miettimään. :)
VastaaPoistaMä tykkään kanssa kirjoittamisesta niin paljon, että blogi tuntuu siksi hyvältä. Ja haluan päästä tuottamaan tekstiä. Vaikka usein teenkin postauksia, se on kaikkea muuta kuin pakon sanelemaa. Aitoa innostusta. Silti tosiaan välillä tuntuvat tunnit loppuvan kesken, mutta mä ajattelen tuon blogiajan mun omana aikana (muutenhan mun oma aika onkin tällä hetkellä aika nollissa :D), ja siksi olen halunnut siitä pitää kiinni. :)
Harrastuksena tää on kyllä sieltä aikaa vievimmästä päästä. Tai sekin on niin paljon itsestä kiinni toki. Niihin asioihinhan sitä aina panostaa, jotka tuntuu sillä hetkellä sellaisilta, joista saa paljon irti mukavia asioita. :) Hyvä kyllä aina välillä pohtia tosiaan, missä mennään sen oman ajankäytön suhteen! :)
Helposti se oma harrastus alkaa maistua puulta, jos sitä tekee siksi, että täytyy tai pitää. Rentous siis hyvä pitää tässäkin hommassa aina mielessä, niinkun jo totesitkin! :)
Niinpä, välillä tulee kaikenlaisia kausia, mutta jotenkin sitä pitää velvoitteena tasaiseen tahtiin kirjoitella kun kerran julkista blogia pitää. Välillä sitä saa vähän tasapainotella ajankäytön ja kaiken kanssa, mutta kyllä tää taas toisaalta on niin rakas harrastus. Pääasia on tietty se, ettei se niimenomaan ala maistua puulta!
PoistaKiitos kommentista!