Sairaalassa aika tuntuu aina pysähtyvän. Sitten sitä vilkaisee seinäkelloa kolmatta kertaa ja tajuaa, että se nyt ainakin on pysähtynyt. Huokaisen ja laitan lapselle uuden jakson kännykästä pyörimään. Vilkuilen seinäpuhelimen vieressä olevia kolmea nappulaa, ja mietin mikä niistä mahtaa olla soittokello, ja lopulta sujahdan eristyshuoneesta käytävään etsimään lääkärin, joka ottaa meidät heti vastaan ja päästää sitten kotiin. Väärä hälyytys.

Olisi pitänyt arvata, mutta enpä silti arvannut, että lapset sairastuvat heti kun mä aloitan työt. Vuorotellen, tietysti. Näiden kolmen viikon aikana olen kuitenkin käyttänyt molemmat lapset päivystyksessä, turhaan, onneksi. Olemme Harrin kanssa jakaneet hoitovastuuta toisillemme ja saaneet myös apua. Lisäksi olen itsekin hiukan flunssainen ekaa kertaa ikuisuuksiin. Naurattaa, koska meidän perheessä ei ole tätä ennen sairastettu kunnolla varmaan vuoteen. 

Kaikesta tästä huolimatta mä olen kuitenkin ihan elossa. Olen jopa näiden kolmen viikon aikana ehtinyt viedä lapset myös luistelemaan, pulkkailemaan ja hiihtämään, viimeisestä kuitenkin ansiot anopille. Ollaan ehditty tapaamaan sukulaisia ja järjestämään jopa yhdet vauhdikkaat kaverisynttärit. Aika paljon kaikenlaista on tehty ja tapahtunut, vaikka samalla tuntuu, että aika loppuu joka päivä kesken.

Olen sopeutunut hyvin aikaisiin heräilyihin ja työmatkoihin, ja ihan erityisen hyvin lounastaukoihin, joina saan syödä rauhassa ihan mitä itse haluan ja lukea lehteä tai jutella työkavereiden kanssa. Työssä käyminen ei olekaan ollut mulle millään tavalla ongelmallista, mutta lasten kanssa vietetyn ajan vähyys on se, mikä on rankinta. Aamulla kiirehdin aikaisin töihin, jotta pääsisin myös aikaisin hakemaan lapsia, ja kun päivän työt on tehty, otan salaa muutaman juoksuaskeleen matkalla autolle. Pikkukakkosen, päivällisen, illan leikkien ja lopulta iltatoimien jälkeen olo on niin uupunut, ettei ajoissa nukkumaan menokaan tuota ongelmia. 

Toivottavasti ette silti lue rivien välistä mitään kiukuttelua tai turhautumista, sillä sellaista ei siellä ole. Vain hiukan onnellista väsymystä ja uuden harjoittelua. Lähes neljän vuoden kotiäitiyden ja noin puolen vuoden työttömyyden jälkeen on ihanaa olla töissä ja päiviin muodostuvat rutiinit tuntuvat yllättävän hyvältä. Ja toisaalta taas työpäivän jälkeen vietetty aika lasten kanssa vielä entistä arvokkaammalta.