Olipa teillä sitten lapsia tai ei, oletteko ikinä todella miettineet, minkälaista on olla pienen lapsen äiti? Joskus on nimittäin niin järjettömän kuormittunut olo, että on itsekin pakko pysähtyä miettimään, minkälaista pakettia sitä pitää kasassa. Ihan vaan siksi, että voisi sitten taas yrittää olla itselleen hiukan armollisempi kun pinna ei jossain kohtaa enää venynytkään tai kun jotain tärkeää taas unohtui. Tässä tulee siis kooste mun maanantaista, eli päivä kahden päiväkotilaisen odottavana äitinä.

Univelkojen ja alkavan flunssan takia annan itselleni luvan nukkua aamulla vähän pitempään. Olen tällä viikolla iltavuorossa joten onhan minulla aikaakin, tai niin kuvittelen. Aamupala kuitenkin muuttuu showksi, itse juon kupillisen teetä. Felix sentään pukee poikkeuksellisen omatoimisesti ja reippaasti, mutta Stellalla kuluu pelkkien housujen pukemiseen noin kuusi minuuttia. Siis aktiivista pukemisaikaa, sen jälkeen kun on vihdoin saanut homman ylipäänsä aloitettua. Huomautan pukemisvauhdista kolmesti ja lopulta kysyn, miten housujen pukeminen noin hitaasti on edes fyysisesti mahdollista. En tiedä ymmärtääkö tyyppi kysymystäni, mutta vastausta en saa.

Tänään lisäsäätöä muutenkin sekavaan iltavuorokuvioon tuo se, että Harri on kipeä ja tarvitsee iltäpäivällä auton lasten hakemiseen, joten lähdemme yhdessä viemään heitä. Parkkihallissa Stella vetää kohtauksen, koska ei halua Harrin kiinnittävän turvavöitä. Tilitän autossa huutavalle lapselle, miten kiireessä täytyy joustaa ja tuollaisesta asiasta vääntäminen on muutenkin typerää. Lapsen raivari jää kuitenkin kakkoseksi, kun viimeinen pisara ennen hermoromahdusta tapahtuu: autojonon ensimmäinen ei huomaa valojen vaihtumista, jonka takia me emme pääse samoilla vihreillä eteenpäin.

Pikaisen, hillittömän itkukohtauksen jälkeen saavumme päiväkodin pihaan, jossa hoitaja on meitä vastassa kysellen hiihtolomaviikon hoitoaikoja ja huomisen valokuvauksen lupalappua. Ei ole, kumpaakaan. Stella vetää uudelleen herneet nenään, koska ryhmä on lähdössä ulos. Rauhoittelu- ja harhautusyritysten jälkeen jätän kiljuvan lapsen tuulikaappiin. Harri heittää mut töihin, jossa olen 15 minuuttia myöhässä.

Töissä on kiire, huomaan että olen unohtanut ladata puhelimen yöllä ja muistan Felixin päiväkotikaverin synttärit, jotka alkavat 18.30. Lounastauolla juoksen Cittariin ostamaan legopakettia ja lounasta, jonka syön työpisteellä. Supistaa, mutta sitä ei ehdi miettimään. Viestitän pikaisia viestejä Harrille, joissa pyydän häntä pukemaan ja ruokkimaan lapset ja hakemaan minut ajoissa. Lähetettyäni viimeiset duunit juoksen autoon ja saatan F:n synttäreille.

Kotona aikaa on tunti. Keitän kupillisen teetä ja alan täyttää valokuvauslappuja. Täytyy muistaa myös laittaa Wilman kautta viestiä niistä hoitoajoista. Niin ja konetiskitabletit ovat loppu, joten niitä pitäisi viipymättä hakea. Jotain muutakin oli ihan minuutti sitten mielessä, mutta nyt ainut muistikuva on, että se oli jotain tärkeää. Se palaa varmaan kuristavana paniikkina silloin, kun laitan valot pois ja painan silmät kiinni – ei yhtään ennemmin eikä myöhemmin.

Tunti kuluu äkkiä. Ajan takaisin hakemaan iloisen, mutta väsyneen lapsen, joka haluaa riidellä, mutta onneksi vain hiukan. Kotimatkalla sovitaan ja napataan kaupasta tiskitabletteja ja jaffaa kipeälle Harrille. Iltapala ja suihkut, Harri saa hoitaa nukutuksen. Sitten pitäisi vielä katsoa valmiiksi ja silittää ne kuvausvaatteet, tyhjentää ja täyttää tiskikone ja valmistella huominen aamupala ja lounas. Siinä se päivä sitten menikin.

Joskus elämä tuntuu vähän raskaalta, ja kun tuntuu, silloin itken ehkä hiukan. Päivän päätteeksi istun mun lasten kanssa iltapalapöydässä ja mietin, että pitäisi kiittää Luojaa mun ongelmista. Mä en sentään ole kellon ympäri töissä missään nyrkkipajalla, jotta mun lapsilla olisi edes jotain iltapalaa edes joka toinen päivä. (Josta tulikin mieleeni että Yleltä alkaa puolelta Machines!) Joskus saan sen kiitoksen irti itsestäni, joskus se saa odottaa huomiseen.

Mutta oikeasti, kaikki on ihan hyvin.
Kaikki on oikeasti tosi hyvin.

On mahdollista, että innostuin hiukan eilen kameran kanssa (yli 600 kuvaa) ja että kuvien karsiminen yhtä postausta varten tuotti ongelmia, mutta näitä harvinaisia, aurinkoisia, lumisia pakkaspäiviä on odoteltu siitä saakka kun lehdet alkoivat putoilla puista. Minä ainakin olen. Eikä ole varmasti jäänyt kenellekään epäselväksi, miten järjettömän upea ilma eilen oli – ei vaikka olisi maannut pimennysverhojen takana koko päivän, sillä en ole ollut ainoa, joka on innostunut kuvaamaan kaunista, lumista maisemaa.

Tajusin jokin aika sitten, etten ole lainkaan kirjoitellut uudenvuodenlupauksistani. Uskon tämän johtuvan siitä, etten ole oikein osannut vielä jäsennellä niitä loppuun asti itsellenikään. Ainakaan kyse ei ole unohtamisesta tai saamattomuudesta, ei tällä kertaa. Sillä vaikka lupaukset ovat vielä hiukan vaiheessa, ovat ne silti mielestäni ehkä parhaat ikinä. Olen oikeastaan tosi innoissani!

Ehkä paras osa ja se, mikä tekee tästä tällä kertaa niin erilaista on, etten varsinaisesti luvannut muuta kuin yrittää parhaani. Sen lisäksi olen asettanut tavoitteita. Tavoitteet ovat vähän kuin lempeitä lupauksia itselle – pyritään johonkin, mutta jos joskus sattuu lipsumaankin, voi aina yrittää onnistua seuraavana päivänä tai ensi viikolla vähän paremmin. Jos taas lupauksesta lipsutaan, tuntuu rike paljon suuremmalta, lupaus on rikottu. Siksi tavoitteet ovat minusta paljon parempi vaihtoehto.

Tärkeimpiin tavoitteisiini kuuluvat tällaiset päivät. Perheen kanssa kiireettömästi ulkona, luonnon keskellä on vaan niin hyvää, kaunista ja voimaannuttavaa. Haluan tehdä asioita, jotka saavat mut voimaan hyvin, sillä se hyvä olo säteilee ja vaikuttaa myös ympärilleni, erityisesti perheeseeni. Rakastan uuden oppimista, mutta myös vanhoja, hyviä harrastuksia kuten musiikkia, piirtämistä ja tanssia, joten niitä pyrin elämässäni lisäämään.

Mahtuu listalle myös muutama perinteinen itseni parantamiseen liittyvä asia, mutta nämäkin asiat ovat sellaisia, joiden toivon muuttuvan itseni takia. Pyrin tietyissä tilanteissa toimimaan tietoisesti eri tavalla, jotten aina pääsisi osoittamaan itseäni syyttävällä sormella kun epäonnistun. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, eikä  varsinkaan epämääräisimpänä, haluaisin toteuttaa jotain, josta olen jo pitkään unelmoinut. Eihän sen pitäisi loppujen lopuksi olla edes vaikeaa! Tässä on vielä lähes vuosi aikaa ja unelmia mulla on kourassa pussillinen. Enää pitää valita niistä yksi, rakentaa sille siivet ja katsoa kun se nousee ilmaan.

Tästä tulee hyvä vuosi, jonka jälkeen olen taas vähän vahvempi ja viisaampi, vuotta rikkaampi.

Onko teillä suuria suunnitelmia, unelmia tai tavoitteita tälle vuodelle?

Huh mikä viikko takana! Mun on pitänyt koko viikon fiilistellä tänne blogin puolelle viime lauantaista Helsingin reissua, mutta viime päivät ovat olleet niin täynnä työkiirettä, huonosti nukuttuja öitä ja stressiä, ettei vaan kapasiteetti ole riittänyt. Päätinpä raskaan viikon vielä lähtemällä töistä suoraan TYKSiin näyttäytymään kipeiden supistusteni kanssa, mutta selitystä näille ei onneksi löydetty, eli toisin sanoen kaikki on hyvin. Joten jos viime lauantain vietin tuulettaen päätä reissussa, on tänä viikonloppuna kropan vuoro levätä.

Mutta viime viikon lauantaina tein siis päiväreissun Helsinkiin. Voitin syksyllä facebook-arvonnasta farkut ja palkinnon lunastaminen (vihdoin) oli reissun suurin missio, mikä kuulosti juuri sopivan vapaalta ja rennolta matkaohjelmalta. Rentoutta omalta osaltaan lisäsi myös se, että reissua suunnitellessani Harri ehdottikin, että voisin pyytää seuraksi jonkun kaverin, ja hän taas viettää lasten kanssa laatuaikaa. Matkaseuraksi valikoitui hyvä ystäväni ja Felixin kummitäti.

Kello kymmenen jälkeen istuimme siis bussissa, kertasimme kuulumisia ja selailimme Helsingin museoiden ja ravintoloiden tarjontaa. Mielenkiintoinen näyttely löytyi helposti, mutta ravintolan valinta tuotti hiukan enemmän päänvaivaa, sillä olen nyt tammikuun ajan ollut mukana vegaanihaasteessa. Lopulta päätimme vain etsiä Kampista jonkun sopivan vaihtoehdon ja päädyimme yläkerran ravintolamaailman Storyyn, jossa söin ihan älyttömän hyvän vegecurryn.

Kun maha oli saatu täyteen, oli hyvä lähteä ostoksille. Hyppäsin ratikkaan ja seurasin tarkasti kartasta etten ajaisi ohi. Malou C:n showroomilla minut otti vastaan iloinen kauppias, jonka kanssa todettiin että mun maha tuskin mahtuisi yksiinkään liikkeen farkkuihin. Sen sijaan ihastelin kaupan valikoimaa ihan rauhassa, join kupillisen teetä, kuulin jälleen yhden inspiroivan naisyrittäjän tarinan ja viimein valitsin mukaani täydelliset nahkakengät.

Keskustaan takaisin päästyäni kello oli sen verran paljon, että lähdimme samantien Taidehallille katsomaan Suomen yhden tunnetuimman graffititaiteilija EGSin näyttelyä, joka oli itse asiassa aika erilainen kuin odotin, mutta ihan positiivisella tavalla. Ehdittiin vielä nähdä meidän ihanaa yhteistä ystävää drinksujen (kyllä!) merkeissä ennen kuin aloitettiin kotimatka. Ja matkaevääksi tietty Pizzariumin herkullinen vegepizza kätevästi siitä Kampin alakerrasta.

Oli siis todella ihanan rentouttava reissupäivä, ilman mitään turhia paineita siitä mitä pitäisi ehtiä tekemään. Olisi tietysti ollut ihan kiva ehtiä kirppiskierrokselle ja kiertämään ne muutkin näyttelyt joita ajateltiin, mutta toisaalta jäi sellainen kiva, odottava fiilis, kun sovittiin että ne toteutetaan sitten seuraavalla reissulla. Mutta tänä viikonloppuna siis tosiaan on ohjelmassa ihan vaan lepoa. Muistakaa te muutkin rentoutua!

Ps. Kiinnostaisiko teitä kuulla miten vegaanihaaste on sujunut? Ehkä jotain parhaita ruokaohjeita?

Aika hurja otsikko. Viime viikkoina on kuitenkin ollut hetkiä, useitakin, joina on todella tuntunut kuin nuo kaksi asiaa sulkisivat toisensa pois. Huolimatta siitä, että tämä aihe on mulle aika (todella) vaikea kirjoittaa, päätin sen kuitenkin tehdä, sillä näistä ei kovinkaan usein puhuta. Ja juuri siksi niistä pitäisi puhua.

Usein kun keskustellaan raskausoireista, tulee ensimmäisenä mieleen ne fyysiset oireet, eli kaikki pahoinvoinnit, päänsäryt ja selkäkivut. Silti kun asiaa nyt mietin, itselleni raskaampia oireita ovat olleet ne henkiset. On aivan luonnollista, että odotusaikana tulee huolehdittua ja murehdittua omaa ja lapsen hyvinvointia. On stressaavaa odotella ensimmäistä ultraa ja varmistusta siitä, että kaikki on hyvin. Tai pohtia onko varmasti syönyt riittävän terveellisesti ja tehnyt kaiken oikein. Tai mitä vaikka olisikin, mutta jotain silti sattuisi? Jo murehtiminen itsessään on kuluttavaa, mutta ei siinä vielä kaikki!

Felixin ja Stellan odotusaikana olin jotenkin superherkillä koko ajan ja itkin kaikkea, kuten joka ikistä mainosta ja pienenpientä vastoinkäymistä tai harmistusta. Lisäksi olin hirveän säikky ja monesti Harri onnistui vahingossa pelästyttämään minut. Jonka jälkeen aloin itkeä. Itkuherkkyys ja säikähtely oli vielä ihan siedettävää, jopa hiukan liikuttavaa, mutta ne eivät tällä kierroksella ole olleet se suurin ongelma. Ehei, kolmas raskaus on tuonut mukanaan jotain ihan muuta, nimittäin kiukun.

Lapset ärsyttää, Harri ärsyttää, kaikki ärsyttää. Lisäksi kun on väsyttänyt, ei ole tullut puuhattua lasten kanssa tarpeeksi, mikä taas saa heidät toisinaan keskimään kaikenlaista ei-toivottua omaa viihdykettä. Eikä se väsymys muutenkaan, sen enempää kuin kropan kipuilut, uupumiset ja aristukset tietenkään ole helpottaneet tätä asiaa, päinvastoin – kun sattuu jo valmiiksi, tekisi syliin kiipeävä, käsillään ja jaloillaan sohiva ipana tyrkätä samantien pois. Samalla tiedostan ongelman olevan minussa. Olen oikeasti itse se ärsyttävä, enemmän angstista teiniä kuin perheenäitiä muistuttava kiukuttelija. Erityisesti silloin, kun koen viisaimpana marssia yksin suljetun oven taakse ja ilmoittaa, etten halua nyt nähdä ketään viiteentoista minuuttiin.

Pahimmalta on tuntunut se, että nuo kuvissa heiluvat ja hassuttelevat pallerot ovat mulle maailman rakkaimmat. Kun noita katsoo, on vaikeaa käsittää miten niille edes voi olla vihainen. Jokainen äiti haluaa omille lapsilleen vain parasta, joten kun tuntuu siltä, ettei itse ole standardiensa mukainen, tuntuu aika järjettömän pahalta. Onneksi mulla on ihana ja loputtomiin asti ymmärtäväinen, rakastava mies. Onneksi mun lapset ovat kovin anteeksiantavaisia. Onneksi tämäkään raskaus ei kestä ikuisesti ja pahin kiukku tuntuu häipyneen alkuraskauden pahimman väsymyksen mukana.

Jälleen on palattava perusasioiden äärelle. Ei muuten ole ensimmäinen kerta, kun löydän vastauksen omiin ongelmiini niistä perusperiaatteista, jotka toimivat omien kasvatusnäkemysteni kulmakivinä. Olen hammasta purren hyväksynyt sen, että tunteille ei voi mitään, mutta oma käytös on se mikä ratkaisee. Siksi mä olen tsempannut ja pinnistellyt hymyjä, haleja ja pidätellyt tiuskaisuja kun tilanne on niin vaatinut. Sitä paitsi paras lääke siihen kiukkuun on ollut kietoa kädet sen hieman rajuin ottein syliin kiipeävän lapsen ympärille Vaikka sitten vähän vastentahtoisesti, jos ei parempaan pysty.

Mahtaako siellä olla ketään, joka samaistuu näihin fiiliksiin?
Miten te olette pärjänneet hormoonien kanssa odotusaikana?

Viisi vuotta voi olla lyhyt tai huomattavan pitkä aika, riippuu mistä suunnasta ja kulmasta sitä katselee. Sinun kohdallasi en osaa sanoa. Olemme viiden vuoden aikana kokeneet, oppineet ja kasvaneet valtavasti yhdessä, mutta samalla tarkalleen viiden vuoden takainen hetki, jona makoilimme kovalla sairaalan pedillä vierekkäin aamuhämärässä toisiamme tuijotellen ja hiljalleen tutustuen, tuntuu hetkittäin kuin eiliseltä.

Kun odotin sinua, aika tuntui kulkevan hirmuisen hitaasti ja aika oli juuri se, mitä minulla oli silloin ihan erityisen paljon. On hassua, miten ihminen voi joskus oikein toivoa ajan kuluvan, mutta toisinaan taas hetket tuntuvat valuvan käsistä aivan liian nopeasti – kai tämäkin riippuu jälleen katsontakulmasta. Tuntuu tosi hurjalta, että olet jo puolessavälissä kymmenenteen ikävuoteesi tai että aloitat koulun jo huomattavasti lyhyemmän ajan päästä kuin mitä syntymästäsi on kulunut.

Viidessä vuodessa näköjään kuitenkin ehtii paljon. Sinä olet siinä ajassa ehtinyt valloittaa monet sydämet ja kasvaa pienestä, vatsakipujaan huutavasta vauvasta ihan muuten vaan huutavaksi, mutta valtavan ihanaksi pojaksi. Olet kielellisesti, motorisesti ja tunneälyllisesti taitava, olet aina ollut. Itse asiassa olet niin taitava, että joskus huomaan odottavani sinulta vähän liikoja, enemmän kuin viisivuotiaalta oikeastaan pitäisi odottaa. Koitan jatkossa muistaa että sinä olet vielä pieni, vaikka oletkin niin iso. Ei kaikkea tarvitse osata heti, sitähän mä sinullekin koitan aina muistuttaa.

On olemassa yksi asia, jota ihailen sinussa aivan erityisesti Felix. Tiedätkö mikä se on? Se on kaikki se rakkaus, mitä sinussa on. Jo nelivuotiskirjeeseesi kirjoitin, miten olit jälleen muistanut kertoa meille kaikille, minulle, isille ja Stellalle, että rakastat meitä valtavasti. Teet sitä edelleen, päivittäin, ja lisäksi olet lisännyt listaasi vauvankin, josta jo puhut niin kovin hellästi. Sinusta tulee hänelle mitä parhain ja huomaavaisin isoveli, yhtä hyvä kuin jo olet Stellalle. Minusta on hienoa nähdä, miten sinä, pieni poikani saat läheisesi tuntemaan itsensä tärkeiksi ja rakastetuiksi. Se ehkä tärkeämpi taito kuin mikään, mitä minä osaan sinulle edes opettaa.

Kun taas täytit kolme, annoin sinulle ohjeita elämän varalle. Kyllä, ne ovat edelleenkin voimassa, mutta tänään haluan kiittää sinua näistä viidestä vuodesta. Kiitos lempeistä sanoistasi, jotka opettavat minua arvostamaan itseäni enemmän. Kiitos, että silität poskeani ja pidät puoliani jos minulla on surullinen olo. Kiitos siitä, miten käperryt syliini aina kun siihen on tilaisuus. Kiitos, että sinä teit minusta äidin.

Olen sinusta valtavan ylpeä ja rakastan sinua äärettömän paljon satamiljoonaa.