Sillä välin kun tämä postaus on lojunut koneella muiden luonnosten seassa, on joku muukin jo ehtinyt vastaavasta aiheesta postaamaan. No mutta, meidän kokemuksemme on tietysti meidän kokemuksemme, ja siitä voitkin nyt lukea tästä!

Jo viime kesänä juttelin kaverini kanssa lapsilla käytettävistä valjaista, ja kerroin henkilökohtaisesti kammoksuvani niitä. "Miksi?" hän kysyi. Jäin miettimään asiaa, enkä keksinyt negatiiviselle asenteelleni muuta syytä, kuin mielleyhtymä lemmikeillä käytettäviin valjaisiin. 

Myöhemmin lisäsin verkkokaupan alessa Skiphopin valjasrepun ostoskoriini, ja kun se muiden tuotteiden mukana saapui, työnsin sen kaappiin, jossa se vietti kuun jos toisenkin pahvikääreissään. En tiedä olisinko itse ottanut koko reppua pakkauksestaan ikinä, ellei Harri olisi kesän ensimmäisenä aurinkoisena päivänä repinyt pahveja irti, ja todennut, että nyt otetaan tää käyttöön. 

Sopii yrittää, ajattelin, enkä uskonut Felixinkään innostuvan repusta. Vaan kuinkas kävi? Kun reppu vedettiin ensimmäistä kertaa selkään, Felix tarttui itse reippaasti naruun ja pyysi "pidä sä mun hännästä kiinni." Ja sitten mentiin. "Hamppari-reppu" otetaan mielellään mukaan puistoon, sillä siinä saa näppärästi lapiot, hiekkamuotit ja pikkuautot kulkemaan.  Miksi fiksu lapsi tällaista reppua vastaan taistelisikaan, kun se selässä pääsee aina hiukan jaloittelemaan.

Mielestäni selkeän eron tässä "talutuksessa" tekee se, miten homman hoitaa. Kun käytämme valjasreppua, ei lapseni ole niin sanotusti hihnan päässä, enkä sen avulla ohjaile hänen kulkuaan, vaan kävelemme normaalisti käsi kädessä, välissämme naru, joka estää spontaania, kaikesta kiinnostunutta poikaa ryntäämästä karkuun ihmisvilinässä. Meille se on puhtaasti turvallisuusväline, joka mahdollistaa taaperon tallustelun tilanteessa kuin tilanteessa

Kaupungilla repun kanssa liikkuessamme olemme toki saaneet katseita, mutta veikkaanpa että niistä, jotka olen tulkinnut paheksuviksi vain murto-osa on sitä oikeasti. Suoraa negatiivista kommenttia emme ole saaneet, mutta sen sijaan moni on tullut ihastelemaan tätä "fiksua ratkaisua."

Lopulta tulin siihen tulokseen, että muiden mielipiteistä välittäminen tässä asiassa ei todellakaan aja meillä turvallisuuden ohi, ja Felixkin on tyytyväisempi, kun saa kävellä rattaissa istuskelun sijaan. Vilkkaan lapsen kanssa valjaat ovat ihan yhtä järkeen käyvä ratkaisu kuin kypärän käyttö pyöräillessä. Eipähän ainakaan tarvitse huutaa "PAIKKA!"

Tämä on nyt niitä postauksia, joiden alku kirjoitetaan yhä uudelleen ja uudelleen, koska ei oikein tiedä mitä ja miten haluaisi asiansa sanoa. Kuulumisia, niitä täällä on esiintynyt viime aikoina melko pintapuolisesti kesäisten retkikuvien muodossa. Aika rennon kepeissä meiningeissä päivät ovat soljuneet ohi, vaikka hermot ovat näiden vauhtipäiden kanssa hiukan koetuksellakin. Ne kiristelyt eivät kuitenkaan ole olleet mitään siihen päivä päivältä salakavalasti kasvavaan stressiin, joka on alkanut haukkaamaan päivistäni yhä isompia palasia.

Palataan tässä kohtaa ihan pikkuisen ajassa taaksepäin, tarkemmin vuoden 2013 kevääseen. Kirjoitin opinnäytetyöni Felix iloisena sitterissä heiluen ja keikkuen. Valmistuin, jäin äitiyslomalle ja hoitovapaalle. Ja toiselle äitiyslomalle. Keikkatöitä tein kun tuntui siltä, ja oman alan hommia toiminimellä, niitäkin jonkin verran. 

Kun on luova ihminen luovalla alalla, mutta sitä inspiraatiota ei pääse purkamaan, olo käy aika tukalaksi. Kuin olisi ratsastaja ilman hevosta. Tai trapetsitaiteilija korkean paikan kammolla. Tai kapellimestari vailla orkesteria. Kyllä te ymmärrätte. 

En yksinkertaisesti suostu syyllistymään tästä. Jotkut äidit tahtovat olla lastensa kanssa kotona kolmevuotiaiksi, jotkut kouluikäisiksi ja jotkut olisivat kotona varmaan ikuisesti jos se vain olisi mahdollista, mutta minä en ole sellainen äiti. Minä olen äiti, joka haluaa tehdä töitä, jolla on valtava palo tiettyihin juttuihin. Ei sille liekille voi ikuisesti sanoa, että "viitsisitkö vielä jonkin aikaa palaa vähän pienemmällä." Eikä se myöskään merkitse, että olisin äitinä jotenkin vajavaisempi.

Mun vauvani on jo reipas taapero, joka saa aloittaa päiväkodissa, kun vastaan tulee tälle äidille sopiva työ- tai opiskelumahdollisuus. Ja tässä kohtaa voidaan kai todeta, ettei se löytynyt ainakaan tänä syksynä taideakatemialta, josta olin suoraan sanottuna turhautunut, pettynyt ja ihmeissäni. Sen jälkeen sisuunnuin ja päätin näyttää närhen munat koko laitokselle, sillä asia nyt kuitenkin on niin, että tämä ala vaan on mun ala. Siitä en pääse mihinkään, enkä voi sille mitään. Jos minua ja töitäni ei huolita jonnekin, se ei tarkoita, ettenkö olisi hyvä ja voisi kehittyä siinä mitä teen.

Kuitenkin samalla kun odotan innoissani ja jännittyneenä sitä, mitä syksyllä on minulle tarjottavana, alan pikkuhiljaa pelkäämään. Pelkään etten oikein ymmärrä mistä olen luopumassa, tästä meidän arjestamme, joka on mahdollistanut mammatreffit, lounaat kavereiden kanssa ja ne kaikki kivat retket. Tai ehkä tämä on vain tätä omaa muutosvastarintaani. Meidän arkemme tulee olemaan erilaista, mutta ei sen tarvitse olla huono asia. 

Joten pelotti tai ei, BRING IT ON, syksy!

Kyllä mä sut selätän...

Ihana lämpö! Lupaan olla valittamatta hikoilusta, hellevaatteiden puutteesta ja stressaamatta niistä tekemättömistä hommista. Nyt nautitaan kaikesta siitä valosta ja lämmöstä mitä on tarjolla. Päiväunet nukutaan puistossa ja lounaat syödään viltin reunalla tai terassilla istuen. 

Koska viikonlopuksikin on luvattu lämpöä, jaan teille viileän vinkin nimeltään frozen yogurt, kavereiden kesken fro yo, jota saa nauttia ainakin jokirannassa Jäägurtti-kiskalla. Jogurtti ja täytteet annostellaan itse, ja maksetaan painon mukaan. Tarjolla on myös luomukahvia ja limuja. En tiedä teistä, mutta rauhallinen kävely jokirannassa ja virkistävä pysähdys frozen yogurtilla kuulostaa ainakin minun korvaan aika täydelliseltä kesäpäivältä.

Nauttikaa täysillä viikonlopusta, miten ikinä sen tykkäättekään viettää!

Tänään istuin suihkun lattialla, uupuneena jo pelkästä ajatuksesta niiden kymmenien asioiden tekemisestä, jotka pyörivät mielessä. Jotkut päivät vain ovat sellaisia, ettei osaa päättää aloittaisiko purkamaan työlistaa pyykeistä, tiskeistä, ikkunanpesusta, lasten ulkovaatteiden hankinnasta tai kirppistavaroiden hinnoittelusta, vai pitäisikö sitä vain lähteä ulos nauttimaan auringosta, ja päätyykin vain jumittamaan sohvalla seuraavaa siirtoa pohtien. 

Pitäisi harrastaa, oppia ja kehittyä. Rakentaa uraa, mutta samalla nautiskella lapsiperhearjesta kotona. Laittaa ruokaa, sisustaa ja organisoida. Pitäisi nähdä kavereita, olla puoliso ja osata ottaa omaa aikaa. Haaveilla omakotitalosta ja kuljettaa lapsia tila-autolla harrastuksiin, sellaisiin kehittäviin. 

Miksi?

Yhtäkkiä mä vaan ymmärsin, ettei elämä ole mikään maratonjuoksu, ettei noilla kahdella asialla oikeastaan ole mitään muuta yhteistä kuin että eteenpäin mennään. Elämässä vaan vauhdilla ei ole juurikaan väliä, ja joskus on itse asiassa ihan hyvä istua alas ja pitää tauko kun siltä tuntuu. Vaikkapa suihkun lattialla.

Sillä aikaa kun en tehnyt mitään ja stressasin aikaansaamattomuuttani, pieni tyttäreni nukkui pari tuntia päiväunia, ja heräsi täydellisen tyytyväisenä hymy huulillaan. Olisi varmaan hyvä ottaa tuosta murusta oppia, ennen kuin hän alkaa ottaa mallia minusta.

Olen aina kuvitellut, että täydellinen kesäpäivä tarkoittaa minulle auringon valosta ja lämmöstä nauttimista rannalla, jäätelöä ja ystäviä. Paljon kaikkea kivaa kesätekemistä. Mutta kyllä täydellinen kesäpäivä voi pitää sisällään vaikka paljon kahvia, kukkien kastelua, villivadelmien syömistä suoraan pensaasta, pihatöitä sadekuurojen välissä ja niiden aikana, anopin savustamaa kalaa, jäätelöä ja metsäretkiä. Lapset rakastavat metsäretkiä. Ja mustikoita.

Me nautitaan täällä vielä vähän, ja rentoudutaan. Syödään vähän mustikkapiirakkaa.

Ihanaa alkavaa viikkoa!

Mun isän kanssa on niin helppoa olla reissun päällä, sillä hän aina tietää mitä missäkin tapahtuu, ja mistä löytää mielenkiintoista ohjelmaa. Se taas puolestaan johtuu siitä, että toisin kuin minä, hän jaksaa selvittää ja suunnitella etukäteen, mutta ei mennä nyt siihen. Ehkä vielä joskus opin.

Fiskarsissa isä vei meidät ensi töikseen Kotona X -nimiseen näyttelyyn, joka siis sijaitsi taiteilija Karin Widnäsin kotona. Näyttelyssä oli esillä keramiikkaa ympäri maailmaa, ja ainakin minulle, ihan hiukan kyseistä puuhaa harrastaneelle, näyttely oli todella kiinnostava. Täytyy sanoa, että vähintään yhtä paljon kyllä ihailin kaunista, persoonallista taloa keskellä upeaa maisemaa. Ja tietysti noita omia murujani juoksentelemassa iloisina pihalla.

Joten jos ja kun vierailette Fiskarsissa, Kotona X:n aukioloajat löytyvät TÄÄLTÄ. Sivuilta löytyy muutenkin lisää tietoa taiteilijasta, mutta paras tapa tutustua ihmiseen on kai käydä tapaamassa häntä, eikös? Vastaanotto ainakin oli mitä lämpimin!