Tänään istuin suihkun lattialla, uupuneena jo pelkästä ajatuksesta niiden kymmenien asioiden tekemisestä, jotka pyörivät mielessä. Jotkut päivät vain ovat sellaisia, ettei osaa päättää aloittaisiko purkamaan työlistaa pyykeistä, tiskeistä, ikkunanpesusta, lasten ulkovaatteiden hankinnasta tai kirppistavaroiden hinnoittelusta, vai pitäisikö sitä vain lähteä ulos nauttimaan auringosta, ja päätyykin vain jumittamaan sohvalla seuraavaa siirtoa pohtien. 

Pitäisi harrastaa, oppia ja kehittyä. Rakentaa uraa, mutta samalla nautiskella lapsiperhearjesta kotona. Laittaa ruokaa, sisustaa ja organisoida. Pitäisi nähdä kavereita, olla puoliso ja osata ottaa omaa aikaa. Haaveilla omakotitalosta ja kuljettaa lapsia tila-autolla harrastuksiin, sellaisiin kehittäviin. 

Miksi?

Yhtäkkiä mä vaan ymmärsin, ettei elämä ole mikään maratonjuoksu, ettei noilla kahdella asialla oikeastaan ole mitään muuta yhteistä kuin että eteenpäin mennään. Elämässä vaan vauhdilla ei ole juurikaan väliä, ja joskus on itse asiassa ihan hyvä istua alas ja pitää tauko kun siltä tuntuu. Vaikkapa suihkun lattialla.

Sillä aikaa kun en tehnyt mitään ja stressasin aikaansaamattomuuttani, pieni tyttäreni nukkui pari tuntia päiväunia, ja heräsi täydellisen tyytyväisenä hymy huulillaan. Olisi varmaan hyvä ottaa tuosta murusta oppia, ennen kuin hän alkaa ottaa mallia minusta.