Aiemmin mainitsinkin, että olen ollut hiukan stressaantunut tulevasta syksystä, eikä tämä elämäntilanne nyt muutenkaan mitään ikuista vaahtokylpyä kynttilän valossa ole vastannut. Tällä hienolla vertauksella yritän siis sanoa, että elämä kahden pienen lapsen kanssa on aika hektistä. Kaiken kiireen ja murehtimisen keskellä oli taas pakko pysähtyä vetämään happea ja miettimään, miten hyvin asiat ihan oikeasti ovat.

Ihanan perheen lisäksi mulla on ihania ystäviä. Jokaisesta elämänvaiheesta on tarttunut mukaan muutama mahtityyppi, ja yhdessä nämä elämäni super-ihmiset muodostavat aika ison tukiverkoston. Sellaisen verkoston, josta kenenkään kanssa tiet eivät ole erkaantuneet äidiksi tulemisen jälkeenkään. Se kun ei valitettavasti ole mikään itsestäänselvyys. Ja myös tässä elämänvaiheessa olen saanut uusia ystäviä, joista osa tulee varmasti säilymään siihen asti, että voidaan yhdessä itkeä liikutuksen kyyneleitä, kun tänään hiekkalaatikolla toisiaan  lapioilla mätkivät nuppumme ovat huomenna isoja, ja suoneet meille vielä hiukan lisäaikaa hiekkalaatikon reunalla, tällä kierroksella isovanhempina.

Mutta nämä mun ystävät, voi kuinka kiitollinen olenkaan heistä! On yksi, jonka kanssa on köllitty vierekkäin viltillä silmät pyöreinä, kuolat suupielistä valuen. Ja toinen, jonka kanssa on haudattu kuolleita pikkulintuja ja myöhemmin melkein perustettu Nylon Beat -coverbändi. Sitten on niitä, jotka ovat seuranneet hivenen levotonta koulunkäyntiäni koko peruskoulun ajan, ja niitä, joihin on tutustuttu vasta yläasteella, mutta silti oltu kuin vanhojakin ystäviä, teini-iän sielunsiskoja. Ja onhan meillä käynyt Harrin kanssa niinkin hyvä onni, että meillä on myös yhteisiä ystäviä, itse asiassa kokonainen ystäväporukka. Sellaisia tyyppejä, joiden kanssa on elelty niin tiiviisti, että hassusti niistä on tullut vähän perhettä.

Kuten sanottu, ei ole tässä talossa tarvinnut itkeä yhdenkään loittonevan selän perään plussatestin jälkeen, mutta että meidän lapsista vielä tykätään oikein kovastikin. Tai sitten noi kaverit on aika hyviä esittämään. Voisiko enempää pyytää? Kuinka korvaamattomia ovatkaan olleet ne hetket, kun joku kaveri on tullut meille leikittämään väsyneen äidin energisiä lapsia, tai kuunnellut puhelimessa vuodatusta päivän vastoinkäymisistä, vaikka kiinnostavampaakin tekemistä olisi voinut olla.

Rakkaat ystävät, lupaan palauttaa palveluksen. Toivon että tiedätte miten tärkeitä olette, ja miten mielelläni minäkin autan ja kuuntelen teitä. En varmasti ole viime aikoina ollut paras mahdollinen ystävä; en muista vastata viesteihin, enkä välttämättä muista missä olette töissä tai koska teillä on syntymäpäivä. Se ei johdu siitä, ettei minua kiinnostaisi, vaan siitä, etten yksinkertaisesti muista. Mitään. 

Mutta me niin rakastetaan teitä.