Mistä voisi löytää edes palan sitä kuplivaa lapsuuden riemua ja estottomuutta, muutaman täydellä volumella helisevän naurun ja sen taianomaisen kiireettömyyden tunteen? 

Hiekkavarpaista. Kun jalkapohjat koskettavat ja tunnustelevat maanpintaa, veri alkaa niissä pikkuhiljaa virrata kovempaa, ja lopulta vain se tylsä aikuinen puoli voi estää meitä tanssimasta ja iloitsemasta elämästä. Se koittaa pilata sen pienen onnentunteen huomauttamalla, ettei ole kovin aikuismaista heitellä kärrynpyöriä ja haudata jalkoja polvista asti hiekkaan. Nauran sille ja vastaan, että hitonkos väliä. Onhan tässä nämä lapset ihan hyvänä tekosyynä tällaisille hullutuksille.

Mikään ei ole niin hölmöä, kuin murehtia näyttääkö hölmöltä. Ja silti syyllistyn siihen niin kovin usein. Sitä paitsi, mikä nyt sitten kenenkin mielestä näyttää hölmöltä? Puistossa näkyy paljon äitejä, jotka keskittyvät enemmän älyluureihinsa, ja vastaavat lapsilleen "mm." Ovatkohan he unohtaneet, että meidän tehtävämme on innostua ja innostaa, olla kiinnostuneita lastemme jutuista?

En voi väittää olevani täydellinen äiti, en tässä enkä missään suhteessa. Mutta lasteni kanssa leikin, riehun, nauran, vitsailen, suukotan ja kutitan. Olen kiinnostunut heidän tekemistä havainnoistaan ja vastaan kerta toisensa jälkeen kysymyksiin miksi, miksei ja mikä toi on. Kerron ettei haittaa, vaikka mekolle menikin jäätelöä tai kaikki saippuavedet valuivat maahan.

Tulkaa sitten sulkemaan mut johonkin, kun lapseni ahdistuvat viidentoista vuoden päästä kun yritän olla in ja swäg ja kuulua heidän kaveriporukkaansa. Jooko pliis.

Ai että, tulen niin onnelliseksi näiden kuvien katselusta! Vaikka koko päivä oli ihan kurja, parhaiten muistan tämän ihanan hetken illalla puistossa, kun vain olimme ja nautimme kesäillasta. Oikea perheidyllin kiiltokuvamuisto!