Kävimme eilen Harrin kanssa treffeillä. Tai siis häissä. Päätimme jättää lapset hoitoon ja nauttia ystäviemme tärkeän päivän lisäksi toisistamme. Välillä vähän teki mieli pyörtää päätös ja ottaa murut mukaan, mutta olimme jo ilmoittaneet tulevamme kahdestaan, enkä kehdannut enää vaivata. Satun nimittäin tietämään, että pöytäjärjestyksen täydellinen tasapaino on uhattuna pienimmänkin muutoksen sattuessa.

Niin me siis lähdimme yhdessä häihin, ihan juuri meidän tyylillämme - viimetipassa, minä stressaantuneena ja Harri rauhoitellen. Herra joutui itse silittämään paitansa ja oli siihen tyytyväinen. Minun mekkooni sopiva solmio lainattiin isältäni, samoin kuin kyyti kirkkoon, jonne saavuttiin minuutilleen ilmoitettuun alkamisaikaan, ja kiireessä vielä istuttiin väärälle puolelle. Korttikin jäi kotiin, niin tyypillistä...

Häät olivat kuitenkin ihanat, ja teki kyllä hyvää viettää aikaa ihan vaan aikuisten laadukkaassa seurassa. Kyllä se vaan pistää miettimään, sillälailla hyvällä tavalla, kun on tuntenut jonkun ihan pienestä asti, ja eräänä päivänä hän seisoo alttarilla rinnallaan joku, joka on kuin vain juuri häntä varten olemassa. Nieleskelin kyyneleitä jo kirkossa, ja lopulta häävalssin aikaan en enää voinut itselleni mitään.

Parasta näissä häissä oli se aito rakkauden ja välittämisen läsnäolo. Muistan jo lapsuudesta ystäväni vanhemmat ja isovanhemmat, enkä voi sanoin kuvailla, kuinka koskettavaa, ihailtavaa ja kaunista oli nähdä nämä kolme sukupolvea yhtä aikaa tanssilattialla, onnellisesti naimisissa. Siinä on jotain kunnioitettavaa ja tavoittelemisen arvoista. Matkamuistoksi saatiin ilmeisesti juurikin sitä rakkautta, ja tämä päivä on mennyt ihan huuruissa.

Onnea ja makeaa elämää rakkaat L + E!