Joku saattaisi huomauttaa, että on aivan järjetöntä valvoa tähän aikaan, ja olisi siinä aivan oikeassa. Joskus ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, sillä joskus saattaa vaikka joutua nukuttamaan lastaan jo toistamiseen yöunille...

Toisinaan sitä vaan tulee mitta täyteen, ja myrskyää niin, että herkemmästäkin kupit kaatuilevat nurin - äideilläkin. Niin palkitsevaa kuin vanhemmuus onkin, se on todellinen kokopäiväduuni, jonka työehdoista ei juurikaan neuvotella. Rakastan lapsiani suunnattomasti, joten yhtä paljon sattuu se, etten aina pysty antamaan parhaintani äitinä.

Eilen, kuten monena muunakin päivänä, heräsin aivan liian aikaisin, yöllä kainaloon kömpineen lapsen jalka naamassani ja siirryin olohuoneen sohvalle jatkamaan vielä hetkeksi unia. Heräsin, leikin, imetin, syötin, nukutin, siivosin, pyykkäsin, herätin, hain hoidosta, kahvittelin, vaihdoin puhtaat päälle, kuljetin ja kyläilin. Oliko ihme, että illalla väsytti itse kutakin? Yksi vain ei halunnut nukkumaan...

Vanhemmuudessa kaikkein raskainta mulle ovat olleet nämä nukkumisasiat, joiden kanssa meidänkin perheessä ollaan taisteltu. Tällä hetkellä meillä on taas menossa yhdenlainen vaihe, jossa lapset laittavat kaiken peliin unta vastaan kamppaillessa. Erityisesti Stella on viime aikoina lopulta nukahtanut ihan järjettömiin aikoihin, ja parhaimmillaan herättänyt vielä Felixinkin väsykiukkuilullaan. Sitä pientä omaa hetkeä ei siis ole edes lasten nukahdettua, koska silloin on kiireellä painuttava itsekin unille, sillä Felix kyllä pitää huolen seuraavan aamun herätyksistä. Ja trust me, se oma hetki olisi kyllä kullanarvoinen.

Lopulta eilen illalla, kun neiti oli kertaalleen kiljunut veljensä hereille ja väsyneillä silmillään suoraan omiini tiukasti tuijottaen teki uudelleen ja uudelleen asian, jonkaa kerta toisensa jälkeen kielsin, kärsivällisyys loppui kokonaan.

Vihaisia sanoja. Vihaiset kädet kantavat lapsen sänkyyn ja kuulen oman ääneni tiuskaisevan "nyt nukut!" Arvatkaa vaan nukkuuko se lapsi sitten? No ei tietenkään, vaan alkaa itkemään. Silloin me itketään yhdessä. Toinen väsymystä ja harmistusta, toinen omaa epäonnistumistaan ja häpeää. Sellaista supermutsia musta ei tule koskaan, joka ei menetä hermojaan edes väsyneenä pitkän päivän jälkeen, ei vaikka kuinka haluaisin. 

Tämä tapaus ei ollut ensimmäinen, eikä varmasti viimeinenkään, mutta silti poikani osoitti tänään minua, ja sanoi hellän ylpeästi: "toi on mun äiti." Toimiikohan se ehdoton rakkaus molempiin suuntiin?