Tämä on nyt niitä postauksia, joiden alku kirjoitetaan yhä uudelleen ja uudelleen, koska ei oikein tiedä mitä ja miten haluaisi asiansa sanoa. Kuulumisia, niitä täällä on esiintynyt viime aikoina melko pintapuolisesti kesäisten retkikuvien muodossa. Aika rennon kepeissä meiningeissä päivät ovat soljuneet ohi, vaikka hermot ovat näiden vauhtipäiden kanssa hiukan koetuksellakin. Ne kiristelyt eivät kuitenkaan ole olleet mitään siihen päivä päivältä salakavalasti kasvavaan stressiin, joka on alkanut haukkaamaan päivistäni yhä isompia palasia.

Palataan tässä kohtaa ihan pikkuisen ajassa taaksepäin, tarkemmin vuoden 2013 kevääseen. Kirjoitin opinnäytetyöni Felix iloisena sitterissä heiluen ja keikkuen. Valmistuin, jäin äitiyslomalle ja hoitovapaalle. Ja toiselle äitiyslomalle. Keikkatöitä tein kun tuntui siltä, ja oman alan hommia toiminimellä, niitäkin jonkin verran. 

Kun on luova ihminen luovalla alalla, mutta sitä inspiraatiota ei pääse purkamaan, olo käy aika tukalaksi. Kuin olisi ratsastaja ilman hevosta. Tai trapetsitaiteilija korkean paikan kammolla. Tai kapellimestari vailla orkesteria. Kyllä te ymmärrätte. 

En yksinkertaisesti suostu syyllistymään tästä. Jotkut äidit tahtovat olla lastensa kanssa kotona kolmevuotiaiksi, jotkut kouluikäisiksi ja jotkut olisivat kotona varmaan ikuisesti jos se vain olisi mahdollista, mutta minä en ole sellainen äiti. Minä olen äiti, joka haluaa tehdä töitä, jolla on valtava palo tiettyihin juttuihin. Ei sille liekille voi ikuisesti sanoa, että "viitsisitkö vielä jonkin aikaa palaa vähän pienemmällä." Eikä se myöskään merkitse, että olisin äitinä jotenkin vajavaisempi.

Mun vauvani on jo reipas taapero, joka saa aloittaa päiväkodissa, kun vastaan tulee tälle äidille sopiva työ- tai opiskelumahdollisuus. Ja tässä kohtaa voidaan kai todeta, ettei se löytynyt ainakaan tänä syksynä taideakatemialta, josta olin suoraan sanottuna turhautunut, pettynyt ja ihmeissäni. Sen jälkeen sisuunnuin ja päätin näyttää närhen munat koko laitokselle, sillä asia nyt kuitenkin on niin, että tämä ala vaan on mun ala. Siitä en pääse mihinkään, enkä voi sille mitään. Jos minua ja töitäni ei huolita jonnekin, se ei tarkoita, ettenkö olisi hyvä ja voisi kehittyä siinä mitä teen.

Kuitenkin samalla kun odotan innoissani ja jännittyneenä sitä, mitä syksyllä on minulle tarjottavana, alan pikkuhiljaa pelkäämään. Pelkään etten oikein ymmärrä mistä olen luopumassa, tästä meidän arjestamme, joka on mahdollistanut mammatreffit, lounaat kavereiden kanssa ja ne kaikki kivat retket. Tai ehkä tämä on vain tätä omaa muutosvastarintaani. Meidän arkemme tulee olemaan erilaista, mutta ei sen tarvitse olla huono asia. 

Joten pelotti tai ei, BRING IT ON, syksy!

Kyllä mä sut selätän...