Mikseivät kaikki aamut voi näyttää tältä? Näiden harvinaisten raukean rauhallisten lauantaiaamiaisten sijaan meidän perheessämme tutumpi näky on etäisesti äitiä muistuttava, lämpimän peiton kätköistä kömpivä takkutukkainen hirviö. Hirviö ei pysty ymmärtämään mikseivät lapset voisi nukkua aamuisin yhdeksään, kun se kuitenkin on paras aika herätä. Ei hetkeäkään aiemmin tai myöhemmin. Hirviö murisee, ärisee, pihisee ja puhisee, mutta tajuaa onneksi aika pian painua sinne mistä tulikin. Kahvikupillisen jälkeen aurinko paistaa lelukasaankin, jonka parissa aamupäivän hetket kuluvat rattoisasti. 

Tänä aamuna kaikki oli kuitenkin toisin. Heräsin siihen iloisiin ääniin, lapset ja isi leikkivät yhdessä olohuoneessa. Ajattelin levätä hetken, mutta nukahdinkin vielä hetkeksi. Heräsin kun Harri maanitteli kahvikupilla, mutta kantoikin tarjottimella aamupalan sänkyyn, veti vielä oven kiinni ja käski syödä rauhassa. Oven läpi kuulin, miten lapset kiljuivat ilosta kun imuri lähti hurisemaan. Ja mä olin niin onnellinen ja kiitollinen.

En koskaan, ikinä unohda äidin sanoja. "Elämästä suurin osa on arkea." Oman perheen myötä olen oppinut nauttimaan arjesta. Tykkään siitä tunteesta, kun saan kotityöt tehtyä. Tuntuu ihanalta sulassa sovussa touhuta keittiössä lasten kanssa ruokaa, ja vielä ihanammalta jos kaikki suostuvat sitä syömään! Olo on kuin maraton-voittajalla, kun molemmat ipanat saa samaan aikaan päiväunille. Erityisen nautittavia näistä onnistumisen hetkistä tekee se, että niitä ei tapahdu ihan liian usein.

Mietin usein, etten tiedä miten pärjäisin ilman Harria. Pärjäisin tietysti, jos olisi pakko, mutta aika paljon vaikeampaa kaikki olisi. Kenelle mä sitten soittaisin kesken työpäivän ja tilittäisin miten turhauttavaa on kun lapsi ei nuku? Kuka tsemppaisi vieressä heti, kun tuntee epäonnistuneensa jossain? Tai kuka antaisi nukkua pitempään, jotta päivä olisi jo aamusta asti ihana? Onneksi saan jakaa arkeni ja lapseni, niin hyvässä kuin pahassa, rakkaan mieheni kanssa.