Matkustajat olivat aika uupuneita kun juna saapui puolenpäivän aikaan Helsinkiin. Onneksi hotelli oli lähellä ja Stella nukahti rattaisiin, mutta huonetta odottelimmekin sitten ala-aulan leikkipaikalla yli tunnin, kun koko ajan sanottiin, että menee vielä noin vartti. Kun huone viimein saatiin ja Felix ja isi pääsivät päiväunille, kävin Stellan kanssa kiertelemässä Kampin liikkeissä. Harri oli varmaankin salaa aika iloinen shoppailun vaihtuessa nokosiksi. Viime reissulla ei paljon päiväunia tarvinnut ajatella, niin hyvässä kuin pahassakaan.

On varmaan sanomattakin selvää, että ravintoloissa käyminen on aika erilaista kahden pienen lapsen kanssa kuin ihan vaan keskenään. Ennen sitä vaan valitsi "jonkun kivan" paikan, mutta nyt ei viitsi mennä mihinkään liian hienoon paikkaan huutamaan ja sotkemaan. Ruuan pitää tietysti sopia myös lapsille ja rattailla mahtua mielellään mahdollisimman kivuttomasti sisälle. Löysimme Iso-Roban päästä aika kivan Vivo's -nimisen paikan, jossa lapsetkin söivät hyvällä halulla herkullista falafel-rullaa.

Illemmalla mulle tietysti iski ahdistus siitä, ettemme olleet tehneet oikeastaan mitään ihmeellistä, joten lähdimme vielä Kiasmaan käymään. Menimme fiksuina vielä mainostamaan Felixille, että menisimme jännittävälle leikkipaikalle koska, noh, onhan se nykytaiteen museo nyt melkein sama asia. Not. Tästä syystä Harri pyöritteli rattaita, joihin nukahti toiset päiväunet skipannut neiti, ja leikkipaikkaa palavasti kaipaava pikkumies, ja minä juoksin perässä näyttelyn läpi. Money well spent. 

Jotenkin niin meidän perheen näköinen keikka tämäkin, mutta varmasti jotain, mitä hymyssä suin kerrotaan joskus meidän lapsille. Kyllä on pidetty pienestä asti huolta kulttuurikasvatuksesta! Ja koska lupaukset on pidettävä, niin kyllä me joku leikkipaikkakin sitten vielä metsästettiin.

Kohtalaisen hyvin nukutun yön ja hyvin kaoottisen aamupalan jälkeen olimme valmiita lauantain seikkailuihin. Kiersimme vähän kaupoissa ja lähdimme sitten Lintsille pyörimään. Huvipuistovierailu ei vielä tänä vuonna verottanut pahasti kukkaroa, kun ainut kustannus oli onginta, josta voitimme täydenystä hiekkalelukokoelmaan. Ruokakin päätettiin nauttia muualla viime kerrasta viisastuneina, ylihinnoiteltu roskaruoka tympeän palvelun höystämänä likaisessa ravintolassa kun ei ole se meidän suosikkijuttu.

Vaikka Felix tykkäsi pyöriä niissä muutamassa ilmaislaitteessa missä kävimme, olisi ollut maailman typerintä ostaa rannekkeita tai lippuja, kun reipas pieni ei oikein jaksanut vielä ymmärtää jonottamisen ideaa. Hienosti meidän huvipuistoilut kuitenkin sujuivat, kunnes väsymys vei voimat. Oli niin hauskaa katsoa miten innoissaan toinen oli, kun paikka oli ihan uusi ja noinkin jännä.

Onhan tällaisten reissujen tekeminen lasten kanssa tietysti ihan erilaista, ihme sähläämistä ja hetkittäin raskasta kuin kestävyysurheilu. Mutta kyllä mä näin jälkeenpäin muistan meidän retkestä päällimmäisenä lasten ilon ja naurun pienessä maailmanpyörässä, maisemien ihastelun junassa ja riemunkiljahdukset hotellihuoneen kylpyammeessa. Tietysti muistan myös kaaoksen aamupalapöydässä tai lasten temppuilut ennen nukkumaanmenoa, mutta tässä vaiheessa nekin saavat jo hymyilemään. Se oli hyvä reissu.

Mutta mitä ihmettä me tehtiin Espoossa?