Hyvää eilistä Roosa nauha -päivää! Olin päivän päätteeksi niin uupunut, että nukahdin Stellan kanssa meidän parisänkyymme, eikä meistä kumpikaan herännyt kun Harri kantoi neidin omaan sänkyynsä. Tulipahan kerrankin nukuttua pitkät unet, ja toisaalta sain myös koottua hiukan ajatuksia tätä postausta varten.

Ja tässä se tulee:

Noin kaksi viikkoa ennen äidin kuolemaa me jo tiesimme, että jäljellä oli enää viikkoja, korkeintaan kuukausia, ja että vain ihme voisi antaa meille lisää aikaa. Ja kyllä me sitä ihmettä rukoilimmekin.

Noin kaksi viikkoa ennen äidin kuolemaa, hän valmistautui lähtöön, ikään kuin olisi ollut menossa matkalle, muttei kuitenkaan. Menin jälleen koulun jälkeen viettämään aikaa hänen kanssaan, kuten lähes jokaisena päivänä sillä viikolla. Sinä päivänä hän oli siivonnut vaatehuonetta, ja pohdiskeli mitä hänen vaatteilleen tehtäisiin, kun hän ei niitä enää olisi käyttämässä. Se oli minusta ihan hölmöä, ja sanoin sen myös hänelle. "Et kai sä nyt päiviäsi siivoamiseen kuluta?" "Mihin sitten?" hän kysyi. Se oli oikea kysymys, joka kaipasi ja pyysi oikeaa vastausta.

Mikä minä olen antamaan neuvoja kuolevalle ihmiselle? Voin olla aivan täysin väärässä, mutta jos tietäisit matkan olevan kohta ohi, etkö mieluiten nauttisi viimeisistä hetkistä täysin rinnoin. Kyllä joku muu siivoaa sen hotellihuoneen perässäsi, sillä niin se vaan menee. Ja niin me parhaamme mukaan koitimme nauttia. Juttelimme ja halasimme, ja äiti rakasti parikuista lapsenlastaan varmaan kokonaisen ihmiselämän verran.

Harri sanoi mulle tänään, että lasten kiukutellessa hän miettii miten kamalaa olisi, jos jotain sattuisi - jos sitä kiukuttelua ei enää saisikaan kuunnella. Ei meistä kukaan tiedä kuinka paljon aikaa on jäljellä. Joo mä tiedän, aika kliseistä käskeä elämään kuin viimeistä päivää. Siksi kehotankin miettimään, mitä tekisi mieluiten, jos tietäisi aikansa olevan vähissä. Ja sitten lisäämään sitä omaan elämäänsä. Eikö se kuulostakin ihan järkevältä?

Sairautta läheltä seuranneena haluan lähettää jokaiselle syöpähoitoja tälläkin hetkellä läpikäyvälle tuhat halausta. Ihailen jokaista teistä, joka nousee aamulla ylös ja jaksaa päivästä toiseen. Jaksaa, vaikka välillä luulee ettei jaksaisikaan. Te olette vahvoja, ja te olette kauniita. Teille, teidän lapsillenne ja äitini muistolle halusin tänä vuonna perustaa oman Roosa nauha -keräyssivun, ja toivon jokaisen, joka yhtään kokee sen sydämessään oikeaksi lahjoittamaan vaikka ihan vaan euron keräykseen, joka löytyy täältä.

Mun haave on, ettei yksikään lapsi joutuisi kasvamaan, käymään läpi teini-ikää tai kasvattamaan omaa lastaan ilman äitiä ja äidin neuvoja.