Iltapala-aikaan Stella istuu jo ruokapöydässä vaatimassa kovaan ääneen ruokaa, kun Felixillä on vielä autoleikit pahasti kesken. Lopulta kaikki kolme istuvat pöydässä - Stella, Felix ja auto. Prinsessa haluaa syödä kaikkea, mutta automiehellä on vähän rajoittuneempi maku. Koska jogurtti on loppu, pöytään katetaan tortillalätty, raejuustoa ja pähkinöitä. Leipä ei uppoa, lätyt kyllä. Felix haukkaa keskelle reiän, ja lopulta työntää viimeiset jämät tyhjään juomalasiin. Huokaisen, mutten jaksa sanoa mitään. 

Muotoilen Felixin hiuksista peilin edessä pikku-irokeesin. Se naurattaa meitä molempia. Tahmea tukka pysyy hyvin pystyssä, sillä poika ei jaksanut kahvilassa odottaa ruokailun loppua, vaan päätti sitten pyyhkiä kätensä hiuksiinsa. Vaikka äiti sanoi, että putsataan kädet sitten syömisen päätteeksi.

Viimein ilta on edennyt kylpemisvaiheeseen. Lapset roiskivat, nauravat, kinaavat ja itkevät, se tuttu kaava. Kuivaan Stellan, haen puhtaan vaipan, ja sillä aikaa vessanpyttyyn uimaan ovat joutuneet herra duplo-ukko ja eläinaiheinen kuvakirja, eikä syyllinen koskaan selviä. Pikaisen onkimisen jälkeen vaihtoon päätyy alle minuutin päällä ollut vaippa yllärikakkoineen.

Tällainen oli noin pääpiirteittäin meidän eilinen ilta, ihan tavallinen arkinen toimitus. Paitsi että Harri ei ollut kotona, ja laitoin lapset nukkumaan ihan yksin. Ei kuulosta ehkä miltään uroteolta, mutta meillä lasten nukuttamiseen tarvitaan kaksi aikuista. Eilen me makoilimme kaikkien iltatoimien jälkeen sohvalla ja luimme kirjaa. En osaa sanoa kuka meistä oli väsynein, mutta Stella luopui leikistä ensimmäisenä ja Felix pääsi äitin ja isin sänkyyn nukkumaan, eli lopulta selvisin hyvin ja säilytin hermonikin.

Lasten nukahdettua mietin, miten paljon kunnioitan vanhempia, jotka hoitavat tämän kaiken, arjen, ihan yksin. Enkä edes tarkoita sitä, että pienten lasten hoitaminen vain kahdella kädellä tuntuu toisinaan ylitsepääsemättömän vaikealta. Mulla oli eilen yksinäinen olo. Meinasin jo snäpätä, instata ja wapata kavereille ihan vaan siksi, että kaipasi saada jakaa fiiliksiään jonkun kanssa. Kunpa kaikilla olisi joku, edes siellä luurin päässä.