Joulukuusi
22.38
Kun olin lapsi, meidän perheessämme oli tapana hakea kuusi päivää tai kahta ennen aattoa. Muistan elävästi yhden kerran, kun valitsimme isän kanssa sitä kaikkein kauneinta joulukuusta hartaudella Tuomiokirkon pihalla. Kuusia oli vaikka kuinka - tuuheita, pitkiä, eri sävyisiä ja kokoisia. Lopulta kuusi löytyi, isä sitoi sen auton katolle ja ajoimme kotiin. Äidin mielestä oli hölmöä kuluttaa kuusen valintaan niin paljon aikaa, mutta muistan miten juhlavalta tuntui istua noin tärkeän tehtävän jälkeen keittiön pöydän ääressä sulattelemassa varpaita ja juomassa höyryävää kaakaota.
Tärkeä kuusenhakupäivään liittyvä perinne oli noutopizza, jota meillä syötiin ehkä kolme kertaa vuodessa sellaisina päivinä, joina äidin to do-listaa haluttiin lyhentää edes lounaan verran. Kuusi odotteli ruokailun ajan takapihalla, ja sitä piti jatkuvasti käydä kurkkimassa ikäänkuin se nyt yhtäkkiä olisi juossut karkuun. Kun se lopulta kannettiin sisään, piti vielä odottaa, että isä kiinnitti sen jalkaan, asetteli juuttikankaisen maton sen alle ja kiinnitti latvaan tähden.
Äidillä oli vanha nauhoitettu kasetti, jonka muistan soineen aina, kun pahvilaatikko koristeineen kannettiin olohuoneeseen. Vanhassa hedelmäkarkkirasiassa asustelivat hauraat olkitähdet ja toisessa kimaltavat enkelit, joita ennen laitettiin kuitenkin kynttilät ja valikoitiin erilaisten kultaisten ja hopeisten nauhojen joukosta ne, jotka tänä vuonna pääsisivät koristamaan kuusta.
Tärkein koriste oli kuitenkin ikioma joulupalloni, jonka tätini oli tuonut minulle Kanadasta. Kyljessä luki Baby's first christmas, sillä sinä vuonna oli sekä minun että serkkuni ensimmäinen joulu. Kukaan muu ei tietenkään koskaan, missään tapauksessa saanut ripustaa minun joulupalloani. Vielä yläasteikäisenä, vaikka kuusen koristelu ei enää tuntunut niin tärkeältä, suutuin kun siskoni oli ripustanut sen, ja kävin mielenosoituksellisesti siirtämässä sen toiselle oksalle.
Ajan myötä asiat muuttuvat, tai jopa saattavat kääntyä ihan päälaelleen. Yhtäkkiä joulukuusen koristelu onkin taas tärkeää, niistä omista jutuista kiinnipitäminen ei ehkä niinkään. Nykyään vaaleanpunaisen palloni ripustaa meidän Stella, Felixilläkin on oma pallonsa. En tiedä muodostuuko siitä heille yhtä tärkeä perinne, mutta haluan antaa siihen mahdollisuuden. Koska sellaisista asioista se joulun taika syntyy.
Kun mietin lapsuuteni jouluja, en ikinä muistele lahjoja joita sain. Mieleeni palaa se kutkuttava odotus, yhdessäolo, jouluateriointi pitkän kaavan mukaan ja äidin joulukasetti. Muistan juhlamekkoon pukeutumisen ja kauniit jouluvalot. Muistan joulusaunat, äidin keittiöapulaisena toimimisen ja sen ylpeyden mitä tunsi kun ojensi jollekin ihan itse tehdyn ja paketoidun lahjan. Jouluaamun suklaarasian ja kirjan kanssa, ehkä uudessa, pehmeässä pyjamassa.
Lasten loputtomat lahjatoiveet ehkä kertovat muuta, mutta tiedän ettei niiden toiveiden toteuttaminen ole oikeasti tärkeää. Tärkeää ei ole myöskään se, että joulupöytä tai koti tai vaikka sitten se juhlamekko on ihan vimpan päälle. Tärkeintä on, että ollaan yhdessä. Annetaan sen tavaravuoren sijaan meidän lapsille aikaa, läheisyyttä ja läsnäoloa, joista ne kauneimmat joulumuistot oikeasti rakentuvat.
1 kommenttia
<3
VastaaPoistaKiitos kommentista!