Jälleen pitemmän kirjoitustauon jälkeen tämä kaikki tuntuu hiukan haastavalta. En tiedä missä mennään, enkä onko siellä enää ketään. Kiva jos on, mutta itselleni mä tätä ehkä eniten kuitenkin kirjoitan, edelleenkin. Koska mä olen se tyyppi, jolle kaikki kaunis on aika pakahduttavaa. Se, jota surettaa, ettei auton ikkunassa vilisevää peltomaisemaa, värikkäänä taideteoksena rönsyileviä niittykukkia tai lasten riemua uimarannalla voi mitenkään saada talteen. Siksi kirjoittaminen on minulle tärkeää. Kun katselen kuvaamiani kuvia ja lueskelen niihin liittyviä tekstejäni vaikkapa viime kesältä, kaikki siihen hetkeen liittyvät fiilikset ja ajatukset palaavat takaisin mieleen. Sillä tavalla säilön meidän arvokkaita muistoja, kuin kesän makeita mansikoita.