Enää viikko jouluaattoon!

Löytyyköhän sieltä puolelta muita samanlaisia, joilla on tapana tehdä kaikki vähän viime tipassa? Niitä jotka alkavat tasan näin viikkoa ennen joulua stressaamaan sitä, että jouluvalmistelut laahaavat perässä – siis ne kaikki lukuisat suunnittelemasi hommat, joita et ehtisi muutenkaan toteuttaa, vaikka kuinka aloittaisit ajoissa? Niitä jotka pakkaavat joululahjoja itkusilmässä pikkutunneille asti, jottei sitä tarvitsisi tehdä aattoaamun muissa kiireissä?

Annan teille neuvon: älä stressaa, vaan päästä itsesi vähän vähemmällä. Tiedän ettei se ole niin helposti tehty, kuin sanottu, mutta hei yritä edes. Mieti ketä varten sun oikeastaan on pakko pestä keittiön kaapit, tehdä laatikot itse ja väkertää päiväkodin tädeille omin pienin käsin jotain muistamiseksi menneestä vuodesta? Noista jutuista ei meillä välitä muut kuin minä, mutta silti jos minulta kysyttäisiin, mikä joulussa on tärkeintä, vastaisin läsnäolo, rauha ja stressittömyys. Jep. Ja veikkaanpa, että nämä ovat aika tärkeitä juttuja myös perheelleni.

Onneksi on ystävä, joka tuntee mut hyvin. Niin hyvin, että kun sovimme koristelevamme lasten kanssa piparitaloja, hän lähetti perään viestin, jossa kielsi tekemästä taloja alusta asti itse (kuten viime vuonna tein, taikinaa myöten). Keskiviikkoiltana hän saapui meille parin pakastepizzan, kolmen valmistalon ja valtavan karkkivalikoiman kanssa, ja meillä oli ihan mielettömän ihanaa ja jouluista. Liimattuamme talot kasaan lapset saivat vapaat kädet omien talojensa kanssa, eikä kukaan stressannut, eikä kukaan riidellyt. Hämmentyneenä mietin, miten paljon viisaammin lapseton ystäväni osasikaan tämän operaation toteuttaa.

Loppuun haluan vielä liittää tekstipätkän, jonka olen julkaissut aika tarkalleen vuosi sitten. Se kertoo yhdestä rakkaimmista joulumuistoistani omasta lapsuudestani ja kuvailee mielestäni aika hyvin sitä, mitkä asiat oikeasti tekevät lapselle joulumielen. 

"Kun olin lapsi, meidän perheessämme oli tapana hakea kuusi päivää tai kahta ennen aattoa. Muistan elävästi yhden kerran, kun valitsimme isän kanssa sitä kaikkein kauneinta joulukuusta hartaudella Tuomiokirkon pihalla. Kuusia oli vaikka kuinka - tuuheita, pitkiä, eri sävyisiä ja kokoisia. Lopulta kuusi löytyi, isä sitoi sen auton katolle ja ajoimme kotiin. Äidin mielestä oli hölmöä kuluttaa kuusen valintaan niin paljon aikaa, mutta muistan miten juhlavalta tuntui istua noin tärkeän tehtävän jälkeen keittiön pöydän ääressä sulattelemassa varpaita ja juomassa höyryävää kaakaota.

Tärkeä kuusenhakupäivään liittyvä perinne oli noutopizza, jota meillä syötiin ehkä kolme kertaa vuodessa sellaisina päivinä, joina äidin to do-listaa haluttiin lyhentää edes lounaan verran. Kuusi odotteli ruokailun ajan takapihalla, ja sitä piti jatkuvasti käydä kurkkimassa ikäänkuin se nyt yhtäkkiä olisi juossut karkuun. Kun se lopulta kannettiin sisään, piti vielä odottaa, että isä kiinnitti sen jalkaan, asetteli juuttikankaisen maton sen alle ja kiinnitti latvaan tähden. 

Äidillä oli vanha nauhoitettu kasetti, jonka muistan soineen aina, kun pahvilaatikko koristeineen kannettiin olohuoneeseen. Vanhassa hedelmäkarkkirasiassa asustelivat hauraat olkitähdet ja toisessa kimaltavat enkelit, joita ennen laitettiin kuitenkin kynttilät ja valikoitiin erilaisten kultaisten ja hopeisten nauhojen joukosta ne, jotka tänä vuonna pääsisivät koristamaan kuusta."

Tämän myötä toivotan teille ihanaa ja stressitöntä joulunodotusta! Käykää markkinoilla hassuttelemassa, joulukirkossa hiljentymässä ja kasatkaa ne piparitalot valmiista paloista, jos siltä tuntuu!