Felixin syntymän jälkeen olen saanut nauttia kesäni lasten seurassa. On ollut vaikeaa samaistua siihen, miten ihmiset sanovat kesän olevan lyhyt, kun meillä on ollut kaikki maailman aika viettää aurinkoisia retkipäiviä ja sateisinakin valita, lähdetäänkö kuralammikoihin hyppimään vai muovaillaanko keittiön pöydän ääressä. Nyt mä ymmärrän sen täysin. Kolme viikkoa lomaa, joiden aikana pitäisi levätä, mutta samalla elää. Kuin viimeistä kesäpäivää. Uskokaa vaan, siinä on paljon tavoitetta kolmelle viikolle kahden lapsen kanssa!

Loma on ohi, mutta sydämessä jatkuu kesä niin kauan kuin on sen verran aurinkoa ja lämmintä, ettei tarvitse vielä kaivaa syystakkia kaapista. En suostu kuuntelemaan niitä, jotka väittävät syksyn jo tulleen. Vielä voi syödä aamupalaa förillä ja iltapalaa parvekkeella. Tehdä retken merenrantaan, kastaaa varpaat viilenevään veteen, joka totta puhuakseni ei tainnut tänä kesänä lämmetä ollenkaan. Nauttia vielä suloisenlämpimän auringonlaskun vaikkapa auringonkukkapellolla. Mitä vain, kunhan ottaa vielä kaiken irti näistä hetkistä.

Eilen pitkän päivän jälkeen väsyneenä ja vähän vihaisenakin paras päätös oli ajella Ruissalon Kasvitieteellisen puutarhan auringonkukkapellolle. Eihän iloisen keltaisten jättiläiskukkien keskellä vain voi kiukutella. Laskevan auringon pehmeässä valossa katselin vihreiden varsien muodostamassa labyrintissa seikkailevia vaaleita pikkupäitä. Olin onnellinen. Keräsimme vielä mukaan kimpun ihanan isoja, keltaisia kukkia. Kotona asettelin ne maljakkoon, ja nyt kuljen kotona hymy huulilla.

Tiesitkö että Ruissalon Kasvitieteellisen puutarhan vieressä sijaitsevalta pellolta saa käydä poimimassa auringonkukkia? Tai oletko jo käynyt hakemassa omasi?

Kahden pienen lapsen työssäkäyvänä äitinä voisi kai sanoa elävänsä ruuhkavuosia. Jos haluaa. Kun laiva on lastattu vasu-keskusteluilla, lounastreffeillä miehen kanssa, päiväkodin kevätjuhlilla, anopin pihatalkoilla, kaverin lasten synttärijuhlilla, iltapäivätreffeillä Kuralan kylämäessä, jätskiretkellä Naantalissa, ylitöillä ja ylityövapailla, asuntonäytöillä sekä lapsen kolmansilla syntymäpäivillä sekä niiden puitteissa sukulaisten ja kavereiden kahvittelemisilla, sitä tosiaan tuntee elävänsä!

Kun kaikki tuo sisältyy ihan vaan kahteen viimeiseen viikkoon, oppii viimeistään ymmärtämään oman aikansa arvon. Tällä hetkellä käytettävissä oleva aika jakautuu melko tasaisesti töiden, lasten ja yöunien välillä. Paitsi että mulla on myös mies, jonka kanssa toimiva arki vaatii yhteistyötä ja yhteistä aikaa. Lisäksi haluan myös silloin tällöin kirjoitella blogia, lukea lehteä tai katsella leffoja. Silloin yöunet ovat se, mistä nipistetään.

En olisi ikinä uskonut, jos joku olisi ennalta kuvaillut miten vaikeaa on palata lasten kanssa vietettyjen vuosien jälkeen työelämään. Tai ehkä raskas on parempi sana kuvaamaan tätä muutoksen laatua. Kahden ja puolen kuukauden jälkeen me edelleen sopeudutaan. Päivä päivältä kaikki on tutumpaa, mutta kuitenkin niin pyörryttävän uutta ja ihmeellistä.

Olen harjoitellut armollisuutta itseäni kohtaan. Kahdeksan tunnin työpäivien jälkeen ei tarvitse seikkailla jos ei vaan jaksa. Me tykätään enemmän kaikesta jännästä ja kivasta, mutta juuri nyt Pikku kakkosen aikaan kokattu päivällinen ja taistelu siitä, kuka syö ja mitä kasviksia ovat ihan okei.

Silti meidän -meidän ja minun- elämään mahtuu paljon muutakin kuin työ- ja päiväkotipäiviä ja verkkaisia arki-iltoja. Edelleen lupaudun ehkä hiukan liian moniin projekteihin mukaan, vaikka olenkin opetellut sanomaan ei. Yritän saada lisäenergiaa treenaamalla kuntoa ja liikkuvuutta salilla. Koitamme Harrin kanssa antaa toisillemme tasapuolisesti aikaa ystävien kanssa hengailuun, ja samalla järjestää parisuhdeaikaa, vaikka treffi-ilta vietettäisiinkin kainalokkain sohvalla. Läsnäolon merkitys meidän perheessä on korostunut, kun yhteistä aikaa onkin yhtäkkiä vähemmän, ja samalla se on vaatinut enemmän pinnistelyä kuin ikinä, kun väsyneenä olisi niin helppoa unohtua puhelimelle roikkumaan.

Viikko sitten sunnuntaina istuin Villa Järvelän ruokasalissa, ikkunan takana jäinen Littoisten järvi ja kirkas kevätaurinko. Saman pöydän ympärillä istui iloisesti jutustelevia ystäviä ja lautaset olivat täynnä herkullisia värejä ja makuja. Kaksi ystävistä oli laittanut pystyyn yrityksen nimeltä Gather ja olivat todellakin onnistuneet kokoamaan tarjolle huikean ekan brunssinsa, sekä ihmisiä saman katon alle kiireettömästi nauttimaan. Voitte varmaan kuvitella, miten ihanalta tuntui käskeä ympärillä vilisevän ja kuhisevan maailman pärjätä hetken ilman minua, ja istua alas nauttimaan hyvästä ruuasta, ystävistä ja ihan vaan pysähtymisestä. Vitsi että mä tarvitsinkin sitä.

Lisää ottamiani kuvia ja tietoa tulevista brunsseista löytyy Gatherin tuoreelta Facebook-sivulta!

 "Ollaaks pian perillä?" on varmaan se tunnetuin lause lapsiperheen auton takapenkiltä. Se kuuluu yleensä ensimmäisen kerran siinä vaiheessa, kun ollaan ohitettu kahdet liikennevalot. Sitten sieltä saattaa kuulua jotain tällaista:

"Autot POIS EDESTÄ!"
"Äiti voita toi rekka. Hyvä äiti!"
"Mikä laulu nyt tulee?"
"Ei tätä musiikkia! Ei tätäkään musiikkia! EI TÄTÄ!"
"Liian pitkä matka. Mä en kestä tätä."
"Äiti nosta! Äiti kato! Äiti anna!"
"Äiti saanksmä leikkii navigaattorii? Käänny vasemmalle, käänny oikealle..."
"Toi kiusaa!"

"Nyt on vihree valo."
"Eikä oo!"
"ONPAS."
"EIKÄ OO."


Perheen äiti taas saattaa autossa sanoa ehkä jotain tällaista:

"Mä ajan nyt. Mun täytyy keskittyä tähän liikenteeseen."
"Älkää tapelko." (Ihan kuin se tehoaisi.)
"Ei saa syödä korppuja lattialta!"
"Hei nyt ihan oikeesti loppuu se tappelu! Noniin, käännytäänkö takaisin?"
"Hei kattokaa, tuolla on hevosia/lampaita/rekka/moottoripyörä/pliismitävaankiinnostavaa."
"Te voitte ottaa vaikka pienet torkut tässä." (Hah hah.)
"No joku toinen kerta voidaan ehkä mennä junalla."

Autosta löytyy vakiovarusteluna navigaattori, aina yhtä tyhjä, parkkirahoille tarkoitettu kukkaro, anopin vanhat aurinkolasit, ylimääräiset sormikkaat, duplopalikoita lattialla, kasa nenäliinoja ja ravintolasta nyysittyjä servettejä, jokunen korppu hanskalokerossa ja toisinaan muutama tyhjä vesipullo ja pillimehupurkki.


Kuvat on otettu lokakuiselta Helsinginreissultamme lasten ja lasten kummitätipuolen kanssa Lintsin valokarnevaaliin ja Lasten kaupunki -museoon. Oli sen verran mahtava ja mieletön päivä, että paluumatka sujui (onneksi) nukkuen. Siis takapenkillä!

Ei ole aina helppoa matkanteko, mutta perillä on kivaa ja kotiin hyvä palata.