"Ollaaks pian perillä?" on varmaan se tunnetuin lause lapsiperheen auton takapenkiltä. Se kuuluu yleensä ensimmäisen kerran siinä vaiheessa, kun ollaan ohitettu kahdet liikennevalot. Sitten sieltä saattaa kuulua jotain tällaista:

"Autot POIS EDESTÄ!"
"Äiti voita toi rekka. Hyvä äiti!"
"Mikä laulu nyt tulee?"
"Ei tätä musiikkia! Ei tätäkään musiikkia! EI TÄTÄ!"
"Liian pitkä matka. Mä en kestä tätä."
"Äiti nosta! Äiti kato! Äiti anna!"
"Äiti saanksmä leikkii navigaattorii? Käänny vasemmalle, käänny oikealle..."
"Toi kiusaa!"

"Nyt on vihree valo."
"Eikä oo!"
"ONPAS."
"EIKÄ OO."


Perheen äiti taas saattaa autossa sanoa ehkä jotain tällaista:

"Mä ajan nyt. Mun täytyy keskittyä tähän liikenteeseen."
"Älkää tapelko." (Ihan kuin se tehoaisi.)
"Ei saa syödä korppuja lattialta!"
"Hei nyt ihan oikeesti loppuu se tappelu! Noniin, käännytäänkö takaisin?"
"Hei kattokaa, tuolla on hevosia/lampaita/rekka/moottoripyörä/pliismitävaankiinnostavaa."
"Te voitte ottaa vaikka pienet torkut tässä." (Hah hah.)
"No joku toinen kerta voidaan ehkä mennä junalla."

Autosta löytyy vakiovarusteluna navigaattori, aina yhtä tyhjä, parkkirahoille tarkoitettu kukkaro, anopin vanhat aurinkolasit, ylimääräiset sormikkaat, duplopalikoita lattialla, kasa nenäliinoja ja ravintolasta nyysittyjä servettejä, jokunen korppu hanskalokerossa ja toisinaan muutama tyhjä vesipullo ja pillimehupurkki.


Kuvat on otettu lokakuiselta Helsinginreissultamme lasten ja lasten kummitätipuolen kanssa Lintsin valokarnevaaliin ja Lasten kaupunki -museoon. Oli sen verran mahtava ja mieletön päivä, että paluumatka sujui (onneksi) nukkuen. Siis takapenkillä!

Ei ole aina helppoa matkanteko, mutta perillä on kivaa ja kotiin hyvä palata.