On aamu ja maalla paistaa aurinko. Valkoinen marraskuun valo tunkeutuu ristikkoikkunoista sisään, enkä osaa kuvitella montakaan mieluisampaa näkyä siihen hetkeen, kun silmät varovasti avautuvat. Villasukat jalkaan auringon valossa. Aamupuuro ja aamukahvi nautittuna auringon valossa. Äkkiä lämmintä päälle ja ulos, valoon. Vedetään pulkkaa, heitellään lapiolla puuterilunta ilmaan, harjataan pihakalusteet lumesta ja pinotaan ne katokseen odottelemaan ensi kesää. Mitä tahansa, kaikki tuntuu juuri nyt ihanalta.

Sitten tajuan sen, yhtä kirkkaana kuin ensilumi kimaltelee auringon valoisimpia säteitä: mulla on jo kaikki, mitä tarvitsen. Olen siinä missä pitääkin, ja siinä missä haluan olla. Ehkä mua stressaa vähän, ehkä mun elämä ei ole täynnä mielenkiintoisia illanviettoja, matkoja maailman ympäri tai jännittäviä työprojekteja, joiden loppurutistuksen jälkeen nukun univelkoja onnellinen onnistumisen hymy naamallani, mutta mitä sitten? 

Mulla on tällaisia uskomattoman kauniita talvipäiviä ja mun maailman rakkaimmat jakamassa ne mun kanssa. Mulla on mun perhe, sellainen, mistä aina haaveilin. Ainahan sitä unelmoi kaikenlaista, vaikka niitä maailmanympärysmatkoja, mutta todellisuudessa mulla on just nyt, just tässä kaikki mitä tarvitsen. Kaikki tähän päälle on vaan plussaa. 

Kun posket ja varpaat alkavat kaivata lämpöä ja lounasaikakin lähenee, siirrymme jatkamaan ensilumen ihailua ikkunoista. Koko perhe mahtuu hyvin olohuoneen pehmeälle matolle. Tartutaan vuorotellen kumpaakin lasta käsistä ja jaloista ja keinutetaan. Harri kutittaa Felixiä niin, että on vaikeaa arvata vääntäytyykö hän lattialla kaksin kerroin naurusta vai suojautuakseen hassuttelevien sormien hyökkäyksiltä. 

Auringon pikkuhiljaa laskiessa mä hymyilen ja tiedän, että sen valon vaikutuksella jaksan taas aika monta stressaavaa, harmaata sadepäivää. Sen kirkas lämpö on tunkeutunut luihin ja ytimiin asti paljastaen sellaisen hyvän olon ja onnen, joka siellä on jo pitkään ollutkin, hiukan piilossa vain.