Tänään on ihan mahtava liputuspäivä, Lapsen oikeuksien päivä. Kun on kerran äitienpäivä ja isänpäivä, niin pitäähän lapsillakin olla omansa! Juuri tänään on hyvä taas muistuttaa itselleen, että lapsilla on aika pitkälti samat oikeudet kuin aikuisilla, paitsi että päätökset teemme me, tietysti lasten parasta silmälläpitäen. Lapsilla on lisäksi oikeus olla lapsia, sitä ei myöskään pidä unohtaa.

En tiedä miten Lapsen oikeuksien päivää yleensä vietetään, mutta minun päiväni on kulunut lähinnä siivoillen ja järjestellen Felixille lastenhuonetta, sillä mielestäni lapseni ansaitsee oman huoneen ja siistin kodin. Ja tietysti olemme leikkineet paljon.

Nyt otan ansaitun hetken ihan vaan itselleni. Katson Amélien, dippaan vähän kasviksia ja suuntaan lämpimän suihkun kautta nukkumaan. Siivouspäivä ei ehkä kuulosta järjettömän hauskalta, mutta olen onnellinen kun tunnen saaneeni paljon aikaan. Ja Amélie on kyllä ehdottomasti täydellinen päätös täydelliselle päivälle.

Miten ihmeessä voi olla mahdollista, että sukille ei ikinä löydy paria? Varsinkaan tämän pienen ihmisen varpaita lämmittämään. Vaikka ostaisi uuden parin sukkia, on toinen jo kateissa ennen kuin ne ehtivät pesuunkaan. Syypääksi voisi laittaa sukkien pienen koon, mutta eipä niille isommillekaan tahdo löytyä kaveria.

Raskaana ollessani kaupoista ei pahemmin löytynyt muuta sopivaa kuin sukkia, ja niitä tarttuikin sitten mukaan lähes joka kauppareissulla, kun teki mieli ostaa jotain kivaa itselle. Seurauksena tästä minulla on tällä hetkellä valtava kokoelma erilaisia värikkäitä sukkia - parittomia sellaisia.

Onko se siis sittenkin totta? Syökö pesukone sukkia?

Päänsärystä ja väsymyksestä huolimatta lähdimme tänään Reetan ja Eevin luo leikkimään ja kyläilemään, ja kyllä taas kannatti. Alkaa olla aika kulunut laulu täällä blogini puolella, mutta ystävien näkeminen se vaan piristää aina! Kuvia vierailusta ei tällä kertaa valitettavasti ole, kun kaikki keskittyminen meni kahteen ihanaan ipanaan, ja niinhän sen kuuluukin mennä.


Juuri Reeta on tietämättään opettanut minulle tärkeän asian, jota en itse olisi varmaan tajunnut. Olimme jokin aika sitten sopineet treffit, jotka Reeta perui samana päivänä, koska hänellä oli huono päivä. Arvatkaa harmittiko? No ei!

Perumisen syy oli enemmän kuin ymmärrettävä. Olen itsekin ollut samassa tilanteessa, mutta en ole ikinä tajunnut sitä minkä Reeta ilmeisesti on; että ystäville voi sanoa asiat ihan suoraan. Ja miksei voisi? Kyllä he ymmärtävät.

Vaikka ystävien näkeminen tekee hyvää, on myös olemassa päiviä joina ei vaan ole sellainen olo. Silloin ystävät piristävät puhelimen välityksellä, ja tavataan sitten kun tapaaminen ei tunnu velvollisuudelta.

Eikö ole aika yksinkertaista? Onpas minulla viisas ystävä.

Eilen aamulla heräsimme ilman suunnitelmaa päivän ohjelmasta, nukuimme päiväunet porukassa, ja sitten se suunnitelma alkoikin muotoutua ihan itsestään. Päätimme lähteä Saloon ja lyödä pari kärpästä yhdellä iskulla. Kävin siis leikkauttamassa hiukseni samalla kun jätimme Felixin mummin luo yökyläilemään. Ja Salossa käydessähän on ihan pakko myös käydä kebabilla. Olisi ilmeisesti maistunut muillekin...


Saimme taas muutaman tuotteen kotiin testattavaksi. Kuvassa keskellä on Scwartskopfin (piti oikein googlata miten se nyt kirjoitettiinkaan) hiusöljy, joka on aivan huipputuote kuiville hiuksille!

Tämmöistä höpinää tänään. Pahoittelut rakeisista kuvista - valon määrä kun on kurjasti mennyt vähentymään.

Vuoden ensimmäisenä päivänä kävimme muutaman kaverin kanssa ravintolassa syömässä. Viereiseen pöytään istui nelihenkinen perhe - äiti, isä ja noin kolme- ja viisivuotiaat pojat. Kummallekin lapselle lykättiin heti puhelin nenän eteen, josta he sitten katsoivat piirrettyjä ruokailun loppuun asti.

Tämä on varmasti kaikille ympärilleen katsoville aika tuttu ilmiö. Onpa mahtavaa, että piirretyt saa nyt joka paikkaan mukaan, niin vanhemmat saavat itse ihan rauhassa juoda kahvia, jutella kaverin kanssa tai shoppailla. Onhan vanhemmuus rankkaa, ja joskus sitä kaipaa keinoja arjen helpottamiseen, mutta oikotien ottaminen ei aina kannata. Jos hiljennät lapsesi lykkäämällä aina ruudun naaman eteen, missä kohtaa aiot opettaa hänelle miten kyseisessä tilanteessa kuuluu käyttäytyä? Miten lapsesi oppii kärsivällisyyttä, jos hänen ei koskaan tarvitse odottaa ilman viihdykkeitä?

Uskon että moni vanhempi tajuaa tämän ongelman itsekin, mutta nykyään on yleistymässä myös toinen ilmiö, jota on vaikeampi tunnistaa. Älypuhelinten ja tablettien myötä sosiaalisen median palveluita voi käyttää missä tahansa ja koska tahansa. Laitteet piippaavat taukoamatta kun tulee tviittiä, sähköpostia ja Facebook-ilmoitusta. Koko ajan on tarkistettava, onko joku kaivannut. Koska kyseessä todella on riippuvuus, ongelman myöntäminen itselle saattaa olla vaikeaa.

Luin artikkelin, johon oli koottu lukijoiden omia kokemuksia ja tarinoita älypuhelinten liiallisesta käytöstä. Mielikuva pienestä lapsesta, joka yrittää surullisena jälleen kerran saada vanhempansa huomion tämän näppäillessä kännykkäänsä on sydäntäsärkevä. Muutaman äidin tarina siitä, miten he ovat menettäneet miehensä tietokoneille ja puhelimille kuulosti pääpiirteittäin samalta, kuin jos mies olisi alkoholisti.

Miten pielessä voivat asiat olla, jos laitteet menevät oman perheen edelle? Artikkeli sai minut miettimään omaa netissä surffailuani. En ole miltään suunnalta tarkasteltuna mikään ääripää, vaan mielestäni ihan kohtuukäyttäjä. Kuitenkin asiaa tarkemmin ajatellessa tajuan, että kulutan päivittäin ainakin hetken selaillen verkossa aivan turhaa sisältöä. Olisiko ehkä aiheellista käyttää sekin aika johonkin tärkeämpään, kuten omaan lapseen?

Tämä on asia, jota jokaisen vanhemman olisi syytä miettiä omalla kohdallaan. Mikä on kaikkein tärkeintä? Entä mikä on toissijaista? Faktahan on se, että lapsillamme on aika huonot lähtökohdat elämään, jos edes kotona ei tunne itseään arvostetuksi, rakastetuksi ja tärkeäksi. Kunpa yhdenkään lapsen ei tarvitsisi menettää vanhempiaan alkoholille, työlle tai kännyköille. Jo se tekisi maailmasta paljon paremman paikan.

Minulla on ystävä, joka on niin ihana, ettei hänestä voi kuin tykätä. Hän on niin ihana, että voi heittää veljentyttönsä suuhun etanan, ja silti tytön mielestä hän on maailman paras ja hauskin täti. Hän voi kiusata äitiään Facebookissa, mutta silti kaikki tietävät, että hänellä on keskivertoa suurempi sydän.

Tämä ystäväni on aikamoinen seikkailija, ja hänelle sattuu usein asioita joita ei edes voisi kuvitella tapahtuvan kenellekään. Jos joku voi ulkona kävellessään aiheuttaa kolarin, tai päästä seilaamaan lähes tuntemattoman merikapteenin kanssa, ei ole epäilystäkään kuka kavereistani se voisi olla.

Kaikkein erikoisin asia mitä voin ystävästäni kertoa on kuitenkin se, että en mitenkään pysty keksimään hänestä mitään pahaa sanottavaa. Ja me olemme tunteneet pitkään. Ihailen sitä, miten ihminen voi samaan aikaan olla rehellinen, aito, ystävällinen, luotettava ja hyväsydäminen. Ja niin nättikin vielä!

Tänään sain näin ihanaa kahvi (salaatti) seuraa, ja oli oikeaa terapiaa päästä höpöttämään täysin turhia juttuja, ja nauramaan ihan aidosti. Ja tietysti puhumaan vähän vakavemmistakin asioista, sillä ystäväni sattuu olemaan myös hyvä kuuntelija. Voiko olla hienompaa asiaa kuin joku, jonka kanssa voi jakaa ilot ja surut, ja joku, jonka kanssa on aina vaan niin helppo olla? Olen kiitollinen.