Meneillään on vaatteiden kertakäyttökulttuuria ja tuotannon epäeettisyyttä vastaan kampanjoiva Fashion Revolution week, joka sai alkunsa Rana Plazan järkyttävästä onnettomuudesta, josta muuten tulee tänään tasan kolme vuotta. Tänään vietetään myös koe-eläinten päivää. Pari päivää sitten vietettiin Maan päivää, joka tuli hyvään saumaan, sillä viime viikonloppuna me suomalaiset ylitimme sen maagisen rajan, jolloin olemme oman osuutemme tämän vuoden uusiutuvista luonnonvaroista käyttäneet. Ajattelin sitten, että näiden tapahtumien myötä on hyvä hetki tulla tunnustamaan teille jotain: Minä en taida olla feministi.
Totta kai arvostan tasa-arvoa. Miehen euro tulisi olla sama kuin naisen, ja kun yhteiskunta yrittää väittää meille naisille, että meidän tulisi olla kauniita, tehdä lapsia ja rakastaa ruuanlaittoa, alan nähdä punaista. Mutta jos feminismiyteen kuuluu taistella naisten oikeudesta kulkea yläosattomissa kun miehetkin saa, poltella rintsikoita ja päivittää Instaan, että mulla on kuukautiset, deal with it, niin ei, sitten en ole feministi.
Mun pään sisällä tämä pallo ongelmineen on kuin suuri sairaalan päivystyshuone. Suomalaisten naisten asema on suhteellisen hyvinvoiva potilas, ja akuutimmat asiat ajavat sen ohi, vaikkakin käyn kyllä silloin tällöin kysymässä, kuinka se voi. Mutta sitten on niitä potilaita, jotka huutavat tuskissaan, sekä niitä, jotka eivät jaksa enää edes huutaa. Ne ovat saapuneet vastaanotolle viimeisillä voimillaan, lähes toivonsa menettäneinä. Nykypäivän orjuus, köyhyys, nälänhätä, ilmastonmuutos ja monet muut, ne ovat vastaanottohuoneen kiireisintä apua tarvitsevat potilaat.
Älkää ymmärtäkö väärin, mun mielestä on hienoa, että on periaatteita ja kaikkia muitakin aatteita. Enkä mä missään nimessä yritä sanoa, että tämän ongelman ratkaisu on tärkeämpää kuin tuon - eihän kukaan voi sellaista tehdä. Jos feminismi-liike ei olisi koskaan syntynyt, tiskaisin ja laittaisin varmaan ruokaa juuri nyt tämän näpyttelyn sijaan. Jos me kaikki keskityttäisiin samoihin epäkohtiin tässä maailmassa, jotkut asiat vaan jäisivät korjaamatta ja huomioimatta. Ja sitä työtä kyllä riittää, mutta hyvä uutinen on se, että jokainen teko, ihan pienen pienikin, voi olla joskus aika ratkaiseva.
Joskus luin jostain hienon ajatuksen siitä, miten laspsilta ei pitäisi kysyä "mitä haluat tehdä isona?" vaan "minkä ongelman haluaisit ratkaista?" Tuo ajatus on jäänyt tosi vahvana mieleen, ja sen lisäksi, että aion kysyä niin lapsiltani, haluan haastaa myös itseni ajattelemaan asiaa. Sillä tärkeintä olisi kai se, että me kaikki unelmoitaisiin paremmasta maailmasta, ja sitten tehtäisiin voitavamme sen eteen.
