Valehtelisin jos väittäisin jatkuvasti katselevani lapsiani hymy huulilla, hurmioituneen ihastuneena. On myönnettävä, että kun lapseni heittäytyy lattialle, kiljuu ja potkii, ajattelen hänen olevan ihan vähän ärsyttävä. Ja joskus, kun koko aamupäivän kuulee "äiti sinä olet kurja" on saattanut takaisin lipsahtaa "kiitos samoin." Sitten on niitä päiviä, kun päiväuniaika siintää edessä kuin kauniina, virkistävänä keitaana, päättää toinen lapsista, ettei sittenkään huvita nukkua. Silloin kiukutellaan yhdessä, itketään yhdessä ja lopulta halataan ja sovitaan yhdessä.

Joskus taas sellaisia uuvuttavia päiviä tulee aika monta putkeen, ja tuntuu, ettei jaksaisi kuunnella enää yhtään kinaa leluista tai itse olla kinaamassa siitä, pitääkö sitä äidin puoli tuntia kokkaamaa ruokaa edes maistaa. Silloin sydämen päälle laskeutuu paino, joka lähtee parhaiten itkemällä toisen olkapäätä vasten. Kuten tänään, kun mun mies lohdutti mua kertoen, että olen hyvä äiti - osittain siksi, että niin sen kuuluu sanoa, mutta myös siksi, että tarkoitti sitä.

Näitä maailman surkein äiti -fiiliksiä varten mulla on onneksi myös toinen salainen ase, ihanat ystävät. Kuka olisikaan parempi peili, kuin joku, joka katsoo riittävän kaukaa ja sopivan läheltä? Siitä on jo vierähtänyt hetki, kun kyselin heiltä postausta varten ihan vaan rehellisiä mielipiteitä omasta äitiydestäni, mutten niitä sitten koskaan tullut julkaisseeksi, koska enhän mä nyt sentään voi omassa blogissani alkaa itseäni kehumaan. En, vaikka ne kehut eivät olisikaan omasta suustani. Vai voisinko sittenkin?

"Oot äitinä sellanen joka unohtaa kaiken muun sillon kun lapset on lähellä. Ei jää kenellekään epäselväks ketkä on sun maailman tärkeimmät."

"Oot mun mielestä rakastava äiti isolla sydämellä sulla on todella hyvät hermot, etkä ota lasten tempauksia turhan vakavasti. Edelleen kaipaisit lisää uskoa itseesi ja luottoa siihen että oot paras äiti sun omille lapsille ja tiedät kyllä mikä heille on parasta."

"Ilo kattoo sua ja lapsii yhdessä ja aina ku puhut heistä ni säteilet! Huomaa just miten äitiys on siirtänyt prioriteetin itestä lapsiin ja perheeseen. En mä osaa selittää mut musta äitiys on tehny sulle hyvää! Oot tosi hyvä siinä."

"Oot mun mielestä muuttunu paljon jos sanon suoraan, mut hyvällä tavalla. Tai en tiiä ooks siis muuttunu vai enemmänki kasvanu ja kypsyny, teit sen vaan nopeessa ajassa. Se on musta kans ihanaa et just ymmärrät sun kavereita jotka ei ymmärrä lapsista kauheesti, niinku esim. mä, heheh, ja vaikka möläytän mitä vaan ymmärrät sen ja just vaikka oot muuttunu, osaat myös ajatella sen toisen tilanteen, miten asiat näkee jos ei oo lapsia. Enkä siis sano ettet tuo esille et oot äiti ja ylpee siitä, ja tulee selvästi esille et rakastat Felixii ja Stellaa, ja oot tosi onnellinen mut just mun näkökulmasta osaat lukee tilanteita hyvin."

"Oot leikkiin heittäytyvä, aktiivinen ja ennen kaikkea JÄRKEVÄ äiti. Välillä villejä kreisiskidejäsi kaitset coolisti, etkä hyssyttele esim. ruokakaupassa paistopisteellä ravaavaa pientä poikaa mitenkään häpeillen tai anteeksi pyytäen. Mietit ehdottomasti lastesi etuja ja ennen kaikkea oot läsnä.

+järjestät kakkukahveja aiempaa useammin!"

Uskokaa kun kerron, että nämä (ja ne tästä postauksesta pois tiivistetyt osat) ovat tehneet aina tasaisin väliajoin hyvää mun kipeälle, rasittuneelle pikku äidinsydämelleni. Luen niitä kerta toisensa jälkeen kyyneleet silmissä, onnellisena ja kiitollisena tyypeistä, joiden tukeen voin luottaa, mutta joiden toisaalta tiedän puhuvan suoraan myös silloin, kun mennään metsään. Kyyneleet silmissä mä hymyilen, kun mun ystävät kertovat mulle, että kaikki ne pienet ja joskus suuremmatkin epäonnistumiset eivät muuta sitä faktaa, että päivän päätteeksi mun lapset ovat mulle ne rakkaimmat ja tärkeimmät, ja että mä ja mun rakkaus riitetään noille ipanoille ihan hyvin.

Miten te muut äidit pärjäätte tällaisten fiilisten kanssa?