Kuvat ovat hovikuvaajieni Josen ja Kiran tuotantoa.
Tuntuu aika uskomattomalta olla nyt tässä. Yhtäkkiä mittarissa on 38 viikkoa, raskaus on täysiaikainen ja vauva voisi rauhassa syntyä hetkenä minä hyvänsä. Merkkejä synnytyksestä ei vielä kuitenkaan ole ja toistaiseksi koen, etten itsekään ole ihan vielä valmis lähtemään synnärille. Viime viikolla synnytystapa-arviossa lääkäri kuitenkin totesi pirpanan olevan jo pää alaspäin ja pikkuhiljaa hän tuntuu painuvan myös alaspäin, mikä tietysti on hyvä ja toivottavaa edistystä. Toivon kovasti tämänkin synnytyksen lähtevän spontaanisti käyntiin, sillä ajatus käynnistyksestä tuntuu vähän pelottavalta.
Ihmeissäni ja kiitollisena olen seurannut kroppaani, kun se jälleen tekee tärkeän työn ja vaihe vaiheelta mukautuu; ottaa vastaan uuden elämän alun, hiljalleen kasvattaa siitä aivan oikean, täydellisen ihmisen ja lopulta valmistautuu saattamaan tämän turvallisesti maailmaan. Siinä missä keho tekee väsyneenäkin tunnollisesti työtään, ei pää tunnu aina olevan ihan menossa mukana, ja toisinaan havahdun yhtäkkiä siihen ajatukseen, että meillä ihan oikeasti on taas pian vauva.
Uskomatonta tai vähintäänkin huvittavaa on myös se, miten ihmeelliseltä, jännittävältä ja uudelta tämä tuntuu näin kolmannella kerrallakin. Kehon muutokset, niihin suhtautuminen, oireiden seuranta, kaikki yhtä hämmentävää kuin esikoista odottaessa, vaikka toisaalta raskaus on ollut taas ihan omanlaisensa. Samalla tavalla olen viikko viikolta lukenut vauvan kehityksestä ja yhtä lailla synnytys jännittää, vaikka nyt vähän paremmin tietääkin mitä on tulossa. Tai siksi ehkä jännittää jopa pikkuisen enemmän.
Kuten sanottu, on tämä kolmas raskaus ollut aivan erilainen kuin ensimmäinen tai toinen. Jokainen raskaus on tietenkin omanlaisensa jo ihan lähtökohtaisesti, mutta myös henkisellä tasolla kaikki on toisin. Välillä olen hämmentynyt ja huolestunut kuin ensikertalainen, toisinaan taas tiedän tasan tarkkaan mistä on kyse ja osaan myös suhtautua sen mukaan. Tärkein oppi edellisistä raskauksista varmasti onkin varmuus siitä, että tämä on ohimenevä, lopulta aika lyhyt vaihe tässä elämässä ja että mä kyllä pystyn tähän vaikka päällä seisten.
Uskon että ainutlaatuisin osa tätä mahdollisesti viimeistä raskautta on ollut saada kokea se yhdessä lasten kanssa. Tulen muistamaan tarkalleen heidän suloiset reaktionsa kun kerroimme heidän saavan pikkusisaruksen ja myöhemmin vauvan sukupuolen. Muistan lämmöllä yhteiset keskustelumme, lasten innon ja sen, miten he aina juoksivat silmät säihkyen painamaan pienet kätensä masulleni ja jääden jännittyneinä odottamaan kun kerroin vauvan potkivan. Juuri nyt tämän ajan päättyminen tuntuu hiukan haikealta, mutta toisaalta en malta odottaa sitä iloa, riemua ja intoa, kun lapset pääsevät vihdoin tapaamaan vauvan. Siitä alkaa jälleen uusi vaihe, uusi seikkailu.
Täällä odotellaan siis vielä ihan rauhallisin mielin, onnellisena ja kiitollisena.
Welcome baby!
