Syksy ja harmaus. Yksi äiti tarpoo hoitamassa asioita kaupungilla. Pitäisi hankkia lapselle passikuva, ja Linnankadullahan oli se paikka, mistä saatiin viimeksikin edullisesti. Niin oli, vaan eipä ole enää. Turha reissu. Synkkä taivas ja synkät vastaantulijat.

Takaisin keskustaan kävellessä koitin muistella muita valokuvaliikkeitä, ja päädyin Humalistonkadun Kuvasirkukseen, josta minulla ei ollut ennestään mitään kokemuksia tai odotuksia. Kunhan nyt saataisiin ne passikuvat räpsäistyä.

Ovella oli vastassa vanhempi herrasmies, joka auttoi meidät hetkeäkään epäröimättä sisälle, samalla lapsia iloisesti tervehtien. Hän ei vaikuttanut ollenkaan epäröivältä tai ärsyyntyneeltä touhuilevan taaperon saapumisesta liikkeeseensä, vaan nosti itse pojan rattaista jaloittelemaan.

Itse passikuvan ottaminen kävi yhdessä hujauksessa. Felix seurasi nätisti, kun kameraan tottunut pikkusisko tapitti hienosti suoraan kameraan niin, että kuvaajakin ihan yllättyi. Suloiseksikin hän kehui tyttöä, ja kukapa äiti ei haluaisi kuulla sellaista omasta lapsestaan.

Passikuvien lisäksi saimme mukaan kertakäyttökameran leikkikaluksi Felixille ja hyvän mielen äidille. Lopuksi meidät toivotettiin tervetulleeksi perhekuvaukseen. Ovella kättelimme hyvästiksi, ja samalla pohdin, olinkohan ikinä saanut noin luonnostaan ja sydämestä tulevaa ystävällistä palvelua. Se todella teki päivästäni paremman.

Kun kerran teet jotain, tee se huolella ja rakkaudella.
Kunpa (o)saisin itse joskus tehdä työtäni noin sydämellä.

Nyt on mahdollista nostaa virtuaalisesti hattua. 
Missä te olette saaneet mainitsemisen arvoista asiakaspalvelua?