Mä olen tehnyt ihan sovinnossa itseni kanssa päätöksen, että aloitan työnhaun rauhassa sitten, kun lapset ovat siellä päiväkodissa iloisen sopeutuneina. On mahtavaa, että voimme ottaa tämän alun ihan rauhassa, olla vähän lyhyempiä päiviä ja pitää vapaita. Olen siitä oikeasti tosi kiitollinen. Kuten myös siitä, että olen voinut hoitaa kummankin lapseni kaksivuotiaaksi kotona. Me ollaan pärjätty ja mä olen jaksanut, enimmäkseen.

Mutta. Valmistuin kun Felix oli ihan pienen pieni sätkyukko, ja sen jälkeen olen ollut kolme ja puoli vuotta kotona. Sitä ennen lähes neljä koulussa, jota ennen vuoden töissä ja sitä ennen kävinkin vielä peruskoulua. Ymmärrättekö mitä yritän sanoa? Jos koko elämänsä on ensin opiskellut ja sitten omistanut 90% ajastaan kotiäitiydelle ja sen lopun kymmenen ihan vaan hengittämiseen, voi olla vaikeaa hahmottaa kuka on ja mitä haluaa.

Joskus pohdiskelin, että äitiys on vähän sellaista, että tulee antaneeksi aika valtavankin osan itsestään pois. Se tapahtuu ihan huomaamatta ja luonnollisesti, sillä sen osan tilalle tulee niin paljon kaikkea muuta. Se pieni pakkaus joka on niin kovin riippuvainen, ja se rakkaus mitä sitä kohtaan tuntee, täyttää oikeastaan isommankin aukon. Sitten kun lapsi kasvaa ja itsenäistyy, on opeteltava jälleen olemaan terveesti itsekäs, jotta voi taas palauttaa mieleen ne omat toiveet ja tavoitteet. Mulle tämä hetki jotenkin tiivistyy juuri nyt, tähän näin, ja se on iskenyt lujempaa kuin ikinä osasin kuvitella. Osaanko edes selittää sitä? Ikään kuin... Olisi joutunut purkamaan pieleen mennyttä villasukkaa. Se pois purettu osa musta olikin varmaan ihan hyvä tehdä uudestaan, mutta kyllä se silti hiukan turhauttaa.

Nyt pitäisi kuitenkin päästää tuo keijukaiseni lentoharjoituksiin, ja selvittää, kuka sieltä peilistä katsoo aamuisin, ja mistä se syviten, eniten ja palavimmin haaveilee. Miksei kukaan kertonut, että tältä se tuntuu? Entä voisiko joku nyt kertoa, että huomenna jo helpottaa?