Oletteko tekin tilanneet facebookin muistot, jotka kertovat mitä olette julkaisseet juuri tänä päivänä kaksi, kolme tai kuusi vuotta sitten? Mulla ainakin päivitykset ovat niistä mun teini-ajoista muuttuneet aika radikaalisti, ja siitä aika konkreettisesti näkee, miten sitä on itsekin muuttunut, onneksi. Pari päivää sitten siellä oli aika hauska muisto seitsemän vuoden takaa. Tuuletin juuri saamaani asuntolapaikkaa, ja muistaakseni, jos en nyt ihan samana, niin sitten seuraavana päivänä sinne muutin. Päätinkin sitten näin koulujen alkaessa muistella myös hiukan omaa opiskelu- ja opistoaikaani.

Seitsemän vuotta sitten olin juuri aloittanut media-alan opinnot Turun Kakskerran saarella sijaitsevassa Paasikivi-Opistossa. Yläasteelta olin jatkanut Turun ammatti-instituutin samansuuntaiseen koulutukseen, mutta tajunnut pian, ettei se ollutkaan sitä, mitä olin odottanut, ja "välivuosi" oli kulunut Turun kaupungin päiväkodeissa työskennellen. Instituutti kuitenkin tarjosi minulle opintoneuvojan, jolta kuulin vasta ensimmäistä kertaa koko Paasikivi-Opistosta, ja jolle turhautuneena totesin, että olisin hakenut sinne suoraan yläasteelta, jos kurja opo olisi viitsinyt siitä edes mainita. Myöhemmin olen kuitenkin osannut olla kiitollinen siitäkin, sillä aika pienetkin tapahtumat saattavat muuttaa tarinan loppuratkaisun ihan kokonaan.

Muistan täydellisesti, miten jännittävän kutkuttavaa ja innostavaa aikaa uuden koulun alku oli. Muistan miten hurjaa ja samalla turvallista oli muuttaa ensimmäistä kertaa pois kotoa, ja miten hauskaa oli, että aina löytyi naapurista seuraa ja mökkien terasseilla hengaili porukkaa nautiskellen roiskeläpistä, inside-läpistä, nuudeleista ja korttipeleistä. Iltapalalle käveltiin yhdessä, ja siellä sitten joko oltiin tai ei oltu tyytyväisiä ruokaan ja tapeltiin siitä, katsotaanko Salkkareita vai jotain muuta. Good times.

Mä koin opistoaikanani paljon kaikenlaista. Sellaisia tavalliseen ihmiselämään kuuluvia ylä- ja alamäkiä. Opistolla välillä itkettiin ja riideltiin, turhauduttiin opiskeluun liittyviin ongelmiin ja uuvuttiin kasautuviin hommiin. Joskus kurssit menivät päällekkäin tai niitä ei järjestetty, ja koulun hallinnossa silloin oli muitakin ongelmia. Silti mä olen sitä mieltä, että päivääkään siinä puljussa en vaihtaisi pois. 

En tiedä montakaan, joka voisi sanoa kutsuneensa vanhan koulunsa nykyisen rehtorin miehensä kolmekymppisille, juttelevansa mielellään opettajiensa kanssa heihin törmätessään tai voivansa laittaa vanhan koulun vastaanottovirkailijalle viestiä, että saadaanko tulla teidän tiloihin kuvaamaan, ja vastaukseksi tulee "tottakai" ja sydänemoji. Tai oppineensa kouluaikana niin paljon, paitsi siitä koulutusalasta, myös elämästä, ihmissuhteista ja pärjäämisestä yleensä. Tai että moni voisi todeta, että rakkaimpiin ystäviini kuuluva kaveriporukka, lapsen kummisetineen päivineen, on muodostunut jo yhdessä opiskellessa, ja edelleen juhlii juhlansa, tekee projektinsa ja ratkoo ongelmansa yhdessä. Minä voin.

Sain siis Paasikivi-Opistolta ammatillisen koulutuksen lisäksi upeita ystäviä ja kokemuksia, mutta tapasin siellä myös miehen, johon rakastuin. Miehen, jonka kanssa menin naimisiin ja sain kaksi täydellisen ihanaa lasta. Miehen, jonka kanssa meillä on yhteisen kodin, lasten ja rahavarojen lisäksi yhteinen intohimo ja ymmärrys samaa alaa kohtaan. En tiedä onko tämä suuren suuri rakkaustarina Paasikivi-Opiston mittakaavassa, mutta minulle se on. Suurin. Rakkaustarina, jota ei ehkä koskaan olisi tapahtunut, jos olisinkin hakenut ja päässyt vuotta aikaisemmin opiskelemaan, ja samalla tiputtanut viimeisenä luokalleen karsiutunutta tulevaa miestäni. Kaikella on tarkoituksensa.

Ja miten nuo kuvat sitten liittyvät mihinkään? No siinä on vähän niinkuin syy-seuraussuhde - lapseni Paasikivi-Opiston Pop up-tapahtumassa alkuvuodesta. Kävimme siellä moikkaamassa vanhoja opettajia, vanhojen opistokavereiden kanssa, tietty. Pelkkää lovee.