Kun yläkerrassa hiljenee, pohdin viisaita lapsiani. "Ei haittaa jos ei osaa. Sitten vain harjoitellaan ja opitaan." Niinhän olen itse lapsilleni opettanut. Ja sitten he opettivat minulle, että sama pätee meihin aikuisiinkin.

Viime viikon tapahtumien jälkeen tuntui vielä tavallistakin ihanammalta pakkautua perheenä autoon, vaihdella taukoamatta radiokanavaa, viihdyttää takapenkin kärsimättömiä ja ajella anoppilaan viettämään viikonloppua. Vaikka pelko ei saa olla vaihtoehto, on luonnollista ja inhimillistä, ettei järkytyksen aiheuttamaa ahdistusta ravistella olkapäiltä ihan noin vain. Ei kulunut varmaan tuntiakaan niin, ettei tapahtunut olisi käynyt mielessä, mutta maalla, etäällä epätodellisesta todellisuudesta oli kuitenkin helpompaa hengittää.

Elokuun pehmeä aurinko lämmitti ihanasti sunnuntaina. Pesimme lasten kanssa yhdessä naapurin tuomia, oman maan perunoita ja porkkanoita. Kolme juuresharjaa heilui ämpärissä ja lapset asettelivat vielä perunat kauniisti kattilaan ja kantoivat sisään keitettäväksi. Saman puutarhan antimista riitti myös purjoa ja sipulia raikkaaseen kesäsalaattiin, jonka senkin valmistin ulkona lämmöstä nauttien.

Toisen naapurin pellolta saimme kerätä luomuna kasvaneita herneitä ja metsästä poimimme mustikoita ja vastakypsyneitä puolukoita. Vihreät männyt, sammaleet ja varvut seisoivat hiljaa ja tuntuivat rauhoittavilta. Kaikki oli hyvin, ja tuntui ihanalta kykkiä lasten viressä mättäällä, voida silittää poskea, halata ja olla etuoikeutettu rakastamaan. Oli samaan aikaan tuttua, turvallista ja ihanaa, mutta silti vähän surullista.

Parempaa seuraavaa viikkoa kaikille. Ja sitä seuraavaa. Ja sitä seuraavaa.
Noustaan kukin omaa tahtia taas jaloillemme.

*Sain muuten luettavaksi ihanan Vegaanimuksut-kirjan, jota ehdin jo hiukan viikonloppuna aloittaa. Ajattelin jakaa ajatuksiani siitä teillekin kunhan saan sen ensin luettua!

Tänä aamuna herään levottoman yön jälkeen todellisuuteen, jossa kammottavin viimeisen vuorokauden aikana päässäni pyörinyt painajainen ei olekaan unta. Samalla tuntuu, etten ole vielä herännytkään. Tämä on epätodellista. En varmasti ole ainoa uneton tässä kaupungissa, ja eilisen järkyttävät tapahtumat, jotka käänsivät maailmallakin katseet pieneen kaupunkiimme tulevat jättämään jäljen sen asukkaisiin, mutta ei anneta pahan voittaa.

On vaikeaa uskoa, että rakkaasta kotikaupungistani löytyisi ketään, kellä ei olisi käynyt eilen mielessä, miten se olisin voinut olla minä tai joku läheiseni. Kuka tahansa meistä olisi voinut kävellä torille tietämättä elämänsä järkkyvän, ehkä jopa päättyvän. Se on pelottava ajatus, johon ei kuitenkaan saa jäädä jumiin. Kuten me kaikki, olen järkyttynyt ja turvallisuudentunnettani on loukattu. Tämä osui lähelle, mutta olen päättänyt olla pelkäämättä.

Täytyy vihata syvästi voidakseen tehdä jotain näin brutaalia. Elämme aikaa, jossa erilaiset ihmiset ja kulttuurit ovat sekoittuneet keskenään ennennäkemättömällä tavalla. Kaikki eivät pidä siitä, mutta tästä tilanteesta käsin meidän on edettävä – on mietittävä, miten mennään eteenpäin, sillä takaisin ei pääse. Jos päätämme vastata erilaisuuteen vihalla, mahdollisesti heitämme itse bensaa liekkeihin, ja joudumme todistamaan vastaavia, vihasta käsin tehtyjä tekoja. Enkä puhu nyt vain maahanmuuttajista, onhan meillä omissakin riveissämme ihmisiä, jotka ovat erilaisuutensa takia joutuneet syrjään yhteiskunnasta. Viha synnyttää vihaa, rakkaus rakkautta. Ei jokaista tarvitse rakastaa, eikä kaikista tarvitse pitää, mutta kunnioittaa täytyy.

Ymmärrän tietysti, että eilen pintaan noussut viha ja pelko ovat nyt monella päällimmäisenä mielessä. Samalla niin shokeeraava tapahtuma nosti esiin myös jotain kaunista ja lohdullista. Teille, jotka nyt koette ahdistusta ja huolta, haluan muistuttaa, että eilen torilla nähtiin yksi paha ja monta sankaria. Teille, jotka toimitte sankarillisesti, onnistuitte pysymään rauhallisina ja oman turvallisuutenne uhalla autoitte toisia, haluan sanoa kiitos. Uhrien lisäksi olette auttaneet myös meitä muita, todistamalla että lähimmäisenrakkautta löytyy edelleen. Ja teille, jotka olette menettäneet, loukkaantuneet ja joutuneet näkemään kauheuksia – otan osaa, ajatukseni ja rukoukseni ovat luonanne.

Nyt on aika ottaa toisiamme kädestä kiinni, olla tukena ja lohtuna sitä kaipaaville.
Tehdään ja kohdataan parempi huominen, yhdessä.

Felixin uninen olemus valuu hitain askelin olohuoneeseen, ja napsautan telkkarin päälle. Ärsyttävimmän aamupiirretyn rasittavin slogan särähtää välittömästi korvaan ja irvistän. Stellakin herää, mutta sulkeutuu huoneeseensa kiukkuisena, kun kiellän häntä pukemasta pitsistä juhlamekkoa päiväkotiin. Annan tyypin kiukutella rauhassa, ja keskityn omaan vaatekriisiini, kun kaapissa ei taaskaan ole mitään käyttökelposta. Hiusharja on hukassa. Kuivashampoon korkki tuntuu ensin jäykältä, ja sitten suhauttaa liikaa yhteen kohtaan. Töissä kahvi ei korjaa väsymystä.

Felixin syntymän jälkeen olen saanut nauttia kesäni lasten seurassa. On ollut vaikeaa samaistua siihen, miten ihmiset sanovat kesän olevan lyhyt, kun meillä on ollut kaikki maailman aika viettää aurinkoisia retkipäiviä ja sateisinakin valita, lähdetäänkö kuralammikoihin hyppimään vai muovaillaanko keittiön pöydän ääressä. Nyt mä ymmärrän sen täysin. Kolme viikkoa lomaa, joiden aikana pitäisi levätä, mutta samalla elää. Kuin viimeistä kesäpäivää. Uskokaa vaan, siinä on paljon tavoitetta kolmelle viikolle kahden lapsen kanssa!

Loma on ohi, mutta sydämessä jatkuu kesä niin kauan kuin on sen verran aurinkoa ja lämmintä, ettei tarvitse vielä kaivaa syystakkia kaapista. En suostu kuuntelemaan niitä, jotka väittävät syksyn jo tulleen. Vielä voi syödä aamupalaa förillä ja iltapalaa parvekkeella. Tehdä retken merenrantaan, kastaaa varpaat viilenevään veteen, joka totta puhuakseni ei tainnut tänä kesänä lämmetä ollenkaan. Nauttia vielä suloisenlämpimän auringonlaskun vaikkapa auringonkukkapellolla. Mitä vain, kunhan ottaa vielä kaiken irti näistä hetkistä.

Eilen pitkän päivän jälkeen väsyneenä ja vähän vihaisenakin paras päätös oli ajella Ruissalon Kasvitieteellisen puutarhan auringonkukkapellolle. Eihän iloisen keltaisten jättiläiskukkien keskellä vain voi kiukutella. Laskevan auringon pehmeässä valossa katselin vihreiden varsien muodostamassa labyrintissa seikkailevia vaaleita pikkupäitä. Olin onnellinen. Keräsimme vielä mukaan kimpun ihanan isoja, keltaisia kukkia. Kotona asettelin ne maljakkoon, ja nyt kuljen kotona hymy huulilla.

Tiesitkö että Ruissalon Kasvitieteellisen puutarhan vieressä sijaitsevalta pellolta saa käydä poimimassa auringonkukkia? Tai oletko jo käynyt hakemassa omasi?