Kolme viikkoa päiväkotielämää takana, ja tapahtui se, mitä jokainen osasi odottaa. Oksennustauti, kuume ja silmätulehdus, kaikki peräjälkeen. Kaupanpäällisiksi ilmeisesti sama setti pikkusiskolle, ja kunnon voimat vievä vatsatauti myös vanhemmille. Kun meillä kerrankin sairastetaan, tehdään se näköjään sitten kunnolla!

Nostan ehdottoman kunnioittavasti hattua näille pikkuisilleni, jotka ovat olleet niin reippaina, vaikka kaikki viikonlopun suunnitelmat menivätkin uusiksi, ja olemme vaan kökkineet sisällä. Nostan myös hattua niille vanhemmille, joiden lapset sairastelevat paljon, ja pitkiä pätkiä kerralla, sillä onhan tämä kotiin lukkiutuminen aika inhottavaa. Siis ihan syvältä.

Vaikka nämä meidän mukulat ovatkin olosuhteisiin nähden olleet reippaita, niin kipeitähän he silti ovat, eikä itkuilta ja kiukuilta ole vältytty. Kotona lusmuilu on tylsää myös lapsille, ja jotain ratkaisuja oli keksittävä. Muovailuvahailu oli kivaa hetken, samoin telkkarin katselu, suihkussa hengailu ja duploleikit. Sitten äiti keksi rakentaa "majan", ja siellä viihdyttiin lukien, lepäillen ja äidinmaitoa lohdukkeeksi maistellen. Ei kipeänä ole pakko olla ihan niin kurjaa.

Illan siitä puhe mistä puute -osiossa aiheena uni. 

Unettomuus (insomnia) tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen ei voi nukkua, vaikka kuinka haluaisi. Syynä tällaiseen tilaan voi olla esimerkiksi tappelevat naapurit, rästiin jääneet kotityöt, "mä katson vielä yhden jakson" -ajattelumalli, eroahdistuksesta kärsivä koira, hampaiden tekeminen tai tilapäinen halu mieluummin leikkiä kuin nukkua. Myös liiallinen väsymys voi aiheuttaa unettomuutta.

Unettomuuden merkittävimpiin oireisiin kuuluvat haukottelu, silmäpussit, kahvinhimo, energiajuomiin sortumisen harkitseminen, kiukuttelu, itkupotkuraivarit, kaiken tärkeän unohtaminen ja bloggausinspiraation puute.

Unettomuutta voisi hoitaa ainakin meidän tapauksessa vaikka nukkumalla. 

Nähtäväksi jää mitä perheen pienin on siitä mieltä tänä yönä...

Suloinen syyllinen

Olen aina haaveillut perheestä, ja niissä haavekuvissa olin sellainen perheenäiti, joka kaikki päivät vaan leikkii, lukee, askartelee ja ulkoilee lastensa kanssa, ja tekee kaiken mahdollisen soseista tumppuihin itse. Lasten kanssa pitäisi voida olla pitkään kotona, mutta samalla tehdä merkityksellistä ja mielekästä työtä. Ja tietysti urheilla, harrastaa ja näyttää hyvältä. Niin ja olla se vaimo, joka huolehtii, että koti on siisti ja miehellä puhtaat vaatteet kaapissa ja ruokaa nenän alla.

Voitteko uskoa, että olen joutunut pettymään itseeni näiden tavoitteiden suhteen?

Kun Felix syntyi, olin väsynyt, hämmentynyt, stressaantunut ja vähän lihavakin. Kaikki uusi tuli yhdessä rytäkässä, ja siinä sitä sitten ihmeteltiin, että liberoa vai muumia, miten tämä rintapumppu toimii ja onko tämä lapsi jotenkin rikki kun se huutaa. Joskus piti lähteä myös ulos ettei tulisi hulluksi, mutta pienet itkupotkuraivarit vedettiin siinäkin kohtaa, kun sopivia housuja ei löytynyt.

No siihen perään uusi raskaus ja uusi yritys. Tällä kertaa kaikki olisi tuttua, ja sujuisi ihan vanhasta tottumuksesta. Nyt vetäisin homman kotiin. Paitsi että kaikki lapset eivät olekaan samanlaisia, ei, vaikka olisivatkin sisaruksia. Ainiin ja se unettomuus olikin rankempaa kuin muistin. Ai nää ei meinaakaan nukkua samaan aikaan? Jaaha. Tarkoittaako se siis käytännössä etten voi sitten itsekään nukkua päiväunia?

Tottakai todellisuudessa tiesin, ettei äitiys tulisi olemaan helppoa, mutta niihin ruusunpunaisiin visioihin ei kyllä silti kuulunut pursuileva vaipparoskis, pursuileva tiskiallas, pursuileva pyykkikori ja minä pursuilemassa naurettavan pienestä hissistämme kahden lapseni ja tuplarattaiden kanssa.

Kumma kyllä kaikkien odotusteni vastaisesti en kasvanutkaan aikuiseksi samalla hetkellä kun minusta tuli äiti. Enkä taida olla vieläkään aikuinen, jos totta puhutaan. En edelleenkään osaa pitää kotiamme siistinä, lähteä hyvissä ajoin mihinkään tai mennä ajoissa nukkumaan.

Mutta kuten Harri kerran huomautti: "rakas, elämä ei aina näytä Pinterest-kuvilta."

Taaperon kanssa ruokailuista on muodostunut pikkuinen vääntö kotona, ja kerrankin päivän kamppailussa pisteet vein kotiin minä! Herra ennakkoluuloinen ei syö salaattia, eikä suostu maistamaan avokadoa, vaikka pikkusisko vetelee sitä hyvällä halulla, tai vaikka kuinka koittaisi väittää sitä kiiviksi. Aamulla taas ei maistuisi oikein mikään, mitä nyt suklaata tai keksiä voisi vähän syödä, mutta se ei jostain syystä äidille passaa.

Pieni on kaunista, niinkuin esimerkiksi maailman kaunein sana. Se on ihan arkinen, jokapäiväinen ja jokaisella on sellainen. Se herättää tunteita, ja sisältää niin lyhyeksi sanaksi niin paljon. Se on kaunis kaikilla kielillä, kaikilla murteilla ja slangeilla. Äiti.

Felix sanoi ensimmäisen kerran "äiti" muistaakseni seitsemän kuukauden ikäisenä. Sain sattumalta oikein videolle, kun hän toisteli sanaa, joka hetkeksi unohtui, ja palasi sitten taas myöhemmin sanavaraston jatkeeksi. Nykyään "äiti" tulee jo niin selkeästi, välillä vaativasti, välillä hellästi, mutta joka kerta mun sydän hypähtää vieläkin vähäsen. 

Äiti leikkimään.

Äitin napa.

Äitii, pipi!

Moi äiti!

Kun sitten ollaan oltu hetki erossa, ja kuulen sanat "katso kuka tulee, sehän on äiti", on hymy taas herkässä. - Niin rakas, tässä mä olen. Kerro mulle sun murheet ja ilot, mä olen tässä ihan sua varten. Sun äiti, eli jotain enemmän kuin tulen olemaan koskaan kenellekään. 

Mulla on etuoikeus kutsua itseäni kahden ihanan lapsen, Felixin ja Stellan äidiksi. Tulen todennäköisesti aina olemaan se äiti, jonka nurkissa pyörivät iloiset villakoirat. Se äiti, joka on aina myöhässä. Tai se, joka ei joka tilanteessa jaksanutkaan olla kärsivällinen ja johdonmukainen. Mutta tulen myös olemaan se äiti, jolle yhteinen hauskanpito on tärkeämpää kuin pyykkien ripustaminen. Ja se äiti, joka rakastaa omiaan niin paljon että sattuu. Ehdoitta.

Niin pieni sana, joka kuitenkin sitoo meidät yhteen ikuisesti. Niin pieni sana, joka kuitenkin pitää sisällään onnea ja ikävää, muistoja, kunnioitusta ja kapinaa, virheitä ja anteeksiantoa, lihaa ja verta, ja ennen kaikkea rakkautta - kokonaisen ihmiselämän.