Pieni on kaunista, niinkuin esimerkiksi maailman kaunein sana. Se on ihan arkinen, jokapäiväinen ja jokaisella on sellainen. Se herättää tunteita, ja sisältää niin lyhyeksi sanaksi niin paljon. Se on kaunis kaikilla kielillä, kaikilla murteilla ja slangeilla. Äiti.

Felix sanoi ensimmäisen kerran "äiti" muistaakseni seitsemän kuukauden ikäisenä. Sain sattumalta oikein videolle, kun hän toisteli sanaa, joka hetkeksi unohtui, ja palasi sitten taas myöhemmin sanavaraston jatkeeksi. Nykyään "äiti" tulee jo niin selkeästi, välillä vaativasti, välillä hellästi, mutta joka kerta mun sydän hypähtää vieläkin vähäsen. 

Äiti leikkimään.

Äitin napa.

Äitii, pipi!

Moi äiti!

Kun sitten ollaan oltu hetki erossa, ja kuulen sanat "katso kuka tulee, sehän on äiti", on hymy taas herkässä. - Niin rakas, tässä mä olen. Kerro mulle sun murheet ja ilot, mä olen tässä ihan sua varten. Sun äiti, eli jotain enemmän kuin tulen olemaan koskaan kenellekään. 

Mulla on etuoikeus kutsua itseäni kahden ihanan lapsen, Felixin ja Stellan äidiksi. Tulen todennäköisesti aina olemaan se äiti, jonka nurkissa pyörivät iloiset villakoirat. Se äiti, joka on aina myöhässä. Tai se, joka ei joka tilanteessa jaksanutkaan olla kärsivällinen ja johdonmukainen. Mutta tulen myös olemaan se äiti, jolle yhteinen hauskanpito on tärkeämpää kuin pyykkien ripustaminen. Ja se äiti, joka rakastaa omiaan niin paljon että sattuu. Ehdoitta.

Niin pieni sana, joka kuitenkin sitoo meidät yhteen ikuisesti. Niin pieni sana, joka kuitenkin pitää sisällään onnea ja ikävää, muistoja, kunnioitusta ja kapinaa, virheitä ja anteeksiantoa, lihaa ja verta, ja ennen kaikkea rakkautta - kokonaisen ihmiselämän.