Helmikuussa Felixin kävelytreenit jatkuivat, ja pienen pieniä sanoja kertyi varastoon. Taaperon nopea kehitys piti arjessa kiinni ikävän ja raskauden aiheuttaman väsymyksen keskellä. Silti tasan vuosi sitten koettu menetys oli paljon mielessä, enkä voinut olla miettimättä, että tällä kertaa äiti ei rasittavuuteen asti tekstailisi kun lähtisin synnyttämään, eikä olisi ensimmäisenä toivottamassa pientä tyttöämme tervetulleeksi sukuun.

Maaliskuun puolessavälissä pääsimme viimein muuttamaan kaksiosta kolmioon. Vatsa pystyssä puunasin niin uutta kuin vanhaa kämppää, ja mietin, etten enää ikinä muuta raskaana. Ja silti olin hirveän innoissani ja touhukkaana laittamassa kaikkea vauvaa varten kuntoon. Eipä taida vieläkään olla valmista...

Toukokuun alussa pakkasin sairaalakassin, ja olin valmis lähtöön - ai että mä olin valmis! Kun laskettu päivä tuli ja meni aloin olla jo aika epätoivoinen. Ihanat ystävät kävivät pitämässä meille seuraa, ja sitten, vihdoin ja viimein vuoden ensimmäisenä aurinkoisena hellepäivänä saimme rakkaan pikku-Hulinan syliimme. Ja kyllä, se oli ihan yhtä ihmeellisen ihanaa, vaikka se olikin jo kerran koettu.

Kesäkuu sisälsi luonnollisesti paljon ihmettelyä, uuden opettelua ja uusien arkirutiineiden sisäistämistä. Alkujärkytyksen jälkeen uskaltauduin ulkoilemaan ensin aidattuun puistoon, mutta lopulta huitelimmekin sitten milloin missäkin lounailla ja leikkipaikoilla. Juhannusta vietettiin vähän viileissä merkeissä mummin luona. Kuun lopussa jätimme rohkeasti isin kotiin, ja suuntasimme helluntaiseurakunnan kesäleirille Sauvoon. Toisin kuin olin odottanut, elämä rullasi vauvan syntymänkin jälkeen ihan omalla painollaan, vaikka rankkaa olikin. 

Aika paljon ehdittiin elokuussakin! Stella pääsi ensimmäiselle ulkomaanreissulleen Tukholmaan, puhumattakaan molempien lasten ekoista kerroista Kustavissa, konsertissa Seikkiksen musapiknikillä, käsityöläismuseossa ja laivalla. Kesän viimeiset juhlat taisivat olla ihanien ystäviemme häät.

Syyskuussa juhlittiin unohtumatonta Turun päivää, Felixin nimipäiviä vasta ensimmäistä kertaa ja Stellan nimppareita vahingossa kuukautta liian aikaisin, jolloin tyttö sai myös ensimmäistä kertaa porkkanasosetta. Ei maistunut. Harri kirjoitti ensimmäisen blogipäivityksensä, joka löytyy TÄÄLTÄ, ja Felix maalasi ensimmäistä kertaa vesiväreillä, postaus siitä löytyy TÄÄLTÄ. 

Lokakuussa mä olin. Olin ja nautin läheisistäni. Ensimmäistä kertaa todella nautin viilenevistä päivistä, jotka sain viettää lasten kanssa puistossa. Auringosta ja ruskasta. Olin väsynyt ja annoin itselleni armoa. Ja annoin arvoa ajalle lasten kanssa ja ilman lapsia.

Marraskuussa Stella täytti puoli vuotta, lähti ryömimään ja kasvatti ensimmäiset hampaansa. Liikkeelle lähtemisen myötä lapset alkoivat touhuilemaan yhdessä entistä enemmän, ja voi että miten ihanalta se voikaan äidin silmään näyttää. Isänpäivän ja puolivuotissynttäreiden jälkeen Harri oli jo ihan kyllästynyt juhlimiseen, vaikka joulu oli vasta edessä, raukkaparka.

Joulukuussa Felix sairasti ensimmäistä kertaa kunnolla, makaili kuumeessa sohvalla ja heräili öisin. Kun jossain kohtaa jo luulin, että Stella luopuisi ihan itsekseen yösyötöistä, en enää ole ollenkaan samoilla linjoilla. Väsymys on ollut lähes käsinkosketeltavaa viime viikkoina, ja kaikki on tuntunut tapahtuvan vähän puoliteholla. Se taitaa kuitenkin tässä tilanteessa olla normaalia, kun perheessä on (vielä) kaksi alle kaksivuotiasta. Kivaa meillä on silti ollut, oikein todella kivaa. Mä niin tykkään mun perheestä.

Ja tässä sitä taas ollaan! Opettavainen, vaikea, raskas ja silti ennen kaikkea ihana vuosi takana, uudenkarhea, jännittävä ja uusi vuosi täynnä mahdollisuuksia edessäpäin. Olen niin kiitollinen kaikista ihanista uusista ystävistä, joihin olen saanut tutustua, sekä vanhoista, jotka ovat kulkeneet mukana, vaikka mikä olisi. Joten ennen kaikkea, jos voin ensi vuodelta jotakin toivoa, toivon voivani pitää läheiseni lähellä.

Kiitos 2014,

tervetuloa 2015!