Onko joku muuten huomannut, että me ollaan aina seikkailemassa? Käytännössä on ihan sama mitä kodin ulkopuolella tehdään, se luetaan seikkailuksi. Felixkin jo tietää, että seikkailu saattaa yhtä hyvin kohdistua uimarannalle tai vaikka kirpputorille, ja siksi äidin seikkailuhypetyksiin suhtaudutaan pienellä varauksella. Täytynee keksiä joku uusi sana kuvaamaan tätä meidän laatuaikaamme, heh.

Mutta joskus ne seikkailut tulevat vastaan ihan ilman suunnitteluakin, näemmä. Eilen köytin lapset päiväkodin pihalla rattaisiin miettien, mitähän iltapäivästä mahtaisi tulla ilman yksiäkään sovittuja treffejä tai mitään suunniteltua ohjelmaa. Kaikki katastrofin ainekset olivat ilmassa, kun päätin käväistä lasten kanssa "nopeasti" kotona, ennen kuin lähtisimme kohti seikkailua - mikä aloittelijan moka! 

Mutta me todella suoriuduimme noin tunnissa välipalat masuissa ja puhtaat vaatteet päällä ulos. Aikaisemmin päivällä olin huomannut jokirannassa ilmoituksen Turku goes multicultural -minifestareista, joten lähdimme tsekkaamaan saisimmeko siellä hetkisen kulutettua. Ennen iltaa olimmekin sitten ehtineet kuuntelemaan bändiä (ihan ykkösjuttu nykyään), katsomaan tanssia, maalaamaan graffitia, tutustumaan nuokkaribiiliin, skeittaamaan niin lonkkarilla, cruiserilla kuin nepparillakin ja vierailemaan taidemuseon Riviera -näyttelyssä, museon viereisessä leikkipuistossa sekä pikaisesti Puolalan puistossakin, josta suuntasimmekin sitten kotiin nukkumaan. Ei lainkaan hassumpaa.

Ps. Huomatkaa Felixin ensimmäinen graffiti, oranssi ukkeli. Omalla lempivärillä tehty ja kädet ja kaikki - voi mun murua.

Viikonlopputerveisin Mere,

kaikkien seikkailunjanoisten sankari

Mistä voisi löytää edes palan sitä kuplivaa lapsuuden riemua ja estottomuutta, muutaman täydellä volumella helisevän naurun ja sen taianomaisen kiireettömyyden tunteen? 

Hiekkavarpaista. Kun jalkapohjat koskettavat ja tunnustelevat maanpintaa, veri alkaa niissä pikkuhiljaa virrata kovempaa, ja lopulta vain se tylsä aikuinen puoli voi estää meitä tanssimasta ja iloitsemasta elämästä. Se koittaa pilata sen pienen onnentunteen huomauttamalla, ettei ole kovin aikuismaista heitellä kärrynpyöriä ja haudata jalkoja polvista asti hiekkaan. Nauran sille ja vastaan, että hitonkos väliä. Onhan tässä nämä lapset ihan hyvänä tekosyynä tällaisille hullutuksille.

Mikään ei ole niin hölmöä, kuin murehtia näyttääkö hölmöltä. Ja silti syyllistyn siihen niin kovin usein. Sitä paitsi, mikä nyt sitten kenenkin mielestä näyttää hölmöltä? Puistossa näkyy paljon äitejä, jotka keskittyvät enemmän älyluureihinsa, ja vastaavat lapsilleen "mm." Ovatkohan he unohtaneet, että meidän tehtävämme on innostua ja innostaa, olla kiinnostuneita lastemme jutuista?

En voi väittää olevani täydellinen äiti, en tässä enkä missään suhteessa. Mutta lasteni kanssa leikin, riehun, nauran, vitsailen, suukotan ja kutitan. Olen kiinnostunut heidän tekemistä havainnoistaan ja vastaan kerta toisensa jälkeen kysymyksiin miksi, miksei ja mikä toi on. Kerron ettei haittaa, vaikka mekolle menikin jäätelöä tai kaikki saippuavedet valuivat maahan.

Tulkaa sitten sulkemaan mut johonkin, kun lapseni ahdistuvat viidentoista vuoden päästä kun yritän olla in ja swäg ja kuulua heidän kaveriporukkaansa. Jooko pliis.

Ai että, tulen niin onnelliseksi näiden kuvien katselusta! Vaikka koko päivä oli ihan kurja, parhaiten muistan tämän ihanan hetken illalla puistossa, kun vain olimme ja nautimme kesäillasta. Oikea perheidyllin kiiltokuvamuisto!

Aiemmin mainitsinkin, että olen ollut hiukan stressaantunut tulevasta syksystä, eikä tämä elämäntilanne nyt muutenkaan mitään ikuista vaahtokylpyä kynttilän valossa ole vastannut. Tällä hienolla vertauksella yritän siis sanoa, että elämä kahden pienen lapsen kanssa on aika hektistä. Kaiken kiireen ja murehtimisen keskellä oli taas pakko pysähtyä vetämään happea ja miettimään, miten hyvin asiat ihan oikeasti ovat.

Ihanan perheen lisäksi mulla on ihania ystäviä. Jokaisesta elämänvaiheesta on tarttunut mukaan muutama mahtityyppi, ja yhdessä nämä elämäni super-ihmiset muodostavat aika ison tukiverkoston. Sellaisen verkoston, josta kenenkään kanssa tiet eivät ole erkaantuneet äidiksi tulemisen jälkeenkään. Se kun ei valitettavasti ole mikään itsestäänselvyys. Ja myös tässä elämänvaiheessa olen saanut uusia ystäviä, joista osa tulee varmasti säilymään siihen asti, että voidaan yhdessä itkeä liikutuksen kyyneleitä, kun tänään hiekkalaatikolla toisiaan  lapioilla mätkivät nuppumme ovat huomenna isoja, ja suoneet meille vielä hiukan lisäaikaa hiekkalaatikon reunalla, tällä kierroksella isovanhempina.

Mutta nämä mun ystävät, voi kuinka kiitollinen olenkaan heistä! On yksi, jonka kanssa on köllitty vierekkäin viltillä silmät pyöreinä, kuolat suupielistä valuen. Ja toinen, jonka kanssa on haudattu kuolleita pikkulintuja ja myöhemmin melkein perustettu Nylon Beat -coverbändi. Sitten on niitä, jotka ovat seuranneet hivenen levotonta koulunkäyntiäni koko peruskoulun ajan, ja niitä, joihin on tutustuttu vasta yläasteella, mutta silti oltu kuin vanhojakin ystäviä, teini-iän sielunsiskoja. Ja onhan meillä käynyt Harrin kanssa niinkin hyvä onni, että meillä on myös yhteisiä ystäviä, itse asiassa kokonainen ystäväporukka. Sellaisia tyyppejä, joiden kanssa on elelty niin tiiviisti, että hassusti niistä on tullut vähän perhettä.

Kuten sanottu, ei ole tässä talossa tarvinnut itkeä yhdenkään loittonevan selän perään plussatestin jälkeen, mutta että meidän lapsista vielä tykätään oikein kovastikin. Tai sitten noi kaverit on aika hyviä esittämään. Voisiko enempää pyytää? Kuinka korvaamattomia ovatkaan olleet ne hetket, kun joku kaveri on tullut meille leikittämään väsyneen äidin energisiä lapsia, tai kuunnellut puhelimessa vuodatusta päivän vastoinkäymisistä, vaikka kiinnostavampaakin tekemistä olisi voinut olla.

Rakkaat ystävät, lupaan palauttaa palveluksen. Toivon että tiedätte miten tärkeitä olette, ja miten mielelläni minäkin autan ja kuuntelen teitä. En varmasti ole viime aikoina ollut paras mahdollinen ystävä; en muista vastata viesteihin, enkä välttämättä muista missä olette töissä tai koska teillä on syntymäpäivä. Se ei johdu siitä, ettei minua kiinnostaisi, vaan siitä, etten yksinkertaisesti muista. Mitään. 

Mutta me niin rakastetaan teitä.

Hame / Gina Tricot

Kengät / Dinsko

Laukku / Tommy Hillfiger

Huikea miniloma koti-Turussa on ohi. Kävimme siellä taiteiden yössä kuljeskelemassa, perjantaina lounastamassa ja katsoimme pari huonoa elokuvaa. Ei kuulosta kovin ihmeelliseltä, mutta oikeasti vaan nautimme siitä, että saimme olla tekemättä mitään. Katsella leffoja, jotka kiinnostavat niin paljon, että kesken kaiken voi vaikka ihan hyvin nukahtaa. Puhumattakaan siitä, että sai syödä suklaata ilman että se täytyi tehdä piilossa! 

Nautin myös siitä, että sain kerrankin pukeutua rauhassa miettimättä missä vaatteissa on helppo imettää tai istuskella hiekkalaatikon reunalla. Perjantaina käyttöön pääsi ensimmäistä kertaa (jälleen) anopin kaapista adoptoitu pitsinen neulospaita. Olen koittanut pohtia ja sovitella sen alle niin valkoista toppia kuin bikineitäkin, kunnes muistin Triumphin ihonvärisen alustopin joka sopi ihan täydellisesti. Ei ole meinaan mun juttu ne läpikuultavien vaatteiden alta loistavat rintsikat...

Joku nostalgiavaihde ilmeisesti iski ulos lähtiessä päälle, ja sattumalta nappasin ranteeseen korut, jotka molemmat Harri on yhteisiltä reissuiltamme ostanut. Simpukoilla koristettu nyörikoru on ostettu pikkuisesta kojusta Espanjan rantakadulta. Toisessa korussa lukee Mere, ja sen Harri osti Kreikasta, kun kerroin miten musertavaa oli elää lapsuus, jossa muilla oli Laura-tarroja ja Linda-avaimenperiä. Onko vähän lapsellista olla onnellinen, kun rannekorussa lukee oma nimi? Ehkä, mutta se onni ei kalliiksi tullut.

Ei tässä asussa varmaan mitään viimeisimpiä trendejä ole esillä, mutta ainakin se on ihan minun näköiseni. Mitäs te tykkäätte?

Tuntuu että kesä vasta alkoi, ja olemmekin koittaneet ottaa kauniista ilmoista kaiken irti. Toinen syy kesäfiilikseen on se, että meidän perheen isi otti vihdoin vähän lomaa töistä. Kauheasti ollaan koitettu suunnitella kaikenlaista, mutta lopulta päätetty ottaa rennosti ja ladata akkuja. Osataankohan me? Tai no, minä...

Viime viikolla ihmettelimme Tamperetta ja Tampereen tapahtumien yötä lasten kanssa ihan keskenämme. Olen aina kuvitellut olevani sellainen seikkailijaluonne, mutta näyttää näiden kesäreissujen perusteella siltä, että hyväksi havaittuihin juttuihin on vähän liian helppo jämähtää. Me nimittäin tehtiin päiväreissu samaan tapahtumaan Tampereelle viime vuonnakin. Mutta mikäpä siinä, alan jo olla vähän ihastunut tuohon kauniiseen kaupunkiin. 

Huomenna ajattelin vuorostaan antaa Turun taiteiden yölle mahdollisuuden. Jätämme lapset tänne anoppilaan ja nautimme ihanasta kotikaupungistamme ja toisistamme. Meidän lasten mummi nimittäin otti lomaa, jotta me saisimme lomailla. Aika kiva mummi mun mielestä.

Lämmintä, kesäistä ja taiteellista loppuviikkoa kaikille!

Peace & love.

Sillä välin kun tämä postaus on lojunut koneella muiden luonnosten seassa, on joku muukin jo ehtinyt vastaavasta aiheesta postaamaan. No mutta, meidän kokemuksemme on tietysti meidän kokemuksemme, ja siitä voitkin nyt lukea tästä!

Jo viime kesänä juttelin kaverini kanssa lapsilla käytettävistä valjaista, ja kerroin henkilökohtaisesti kammoksuvani niitä. "Miksi?" hän kysyi. Jäin miettimään asiaa, enkä keksinyt negatiiviselle asenteelleni muuta syytä, kuin mielleyhtymä lemmikeillä käytettäviin valjaisiin. 

Myöhemmin lisäsin verkkokaupan alessa Skiphopin valjasrepun ostoskoriini, ja kun se muiden tuotteiden mukana saapui, työnsin sen kaappiin, jossa se vietti kuun jos toisenkin pahvikääreissään. En tiedä olisinko itse ottanut koko reppua pakkauksestaan ikinä, ellei Harri olisi kesän ensimmäisenä aurinkoisena päivänä repinyt pahveja irti, ja todennut, että nyt otetaan tää käyttöön. 

Sopii yrittää, ajattelin, enkä uskonut Felixinkään innostuvan repusta. Vaan kuinkas kävi? Kun reppu vedettiin ensimmäistä kertaa selkään, Felix tarttui itse reippaasti naruun ja pyysi "pidä sä mun hännästä kiinni." Ja sitten mentiin. "Hamppari-reppu" otetaan mielellään mukaan puistoon, sillä siinä saa näppärästi lapiot, hiekkamuotit ja pikkuautot kulkemaan.  Miksi fiksu lapsi tällaista reppua vastaan taistelisikaan, kun se selässä pääsee aina hiukan jaloittelemaan.

Mielestäni selkeän eron tässä "talutuksessa" tekee se, miten homman hoitaa. Kun käytämme valjasreppua, ei lapseni ole niin sanotusti hihnan päässä, enkä sen avulla ohjaile hänen kulkuaan, vaan kävelemme normaalisti käsi kädessä, välissämme naru, joka estää spontaania, kaikesta kiinnostunutta poikaa ryntäämästä karkuun ihmisvilinässä. Meille se on puhtaasti turvallisuusväline, joka mahdollistaa taaperon tallustelun tilanteessa kuin tilanteessa

Kaupungilla repun kanssa liikkuessamme olemme toki saaneet katseita, mutta veikkaanpa että niistä, jotka olen tulkinnut paheksuviksi vain murto-osa on sitä oikeasti. Suoraa negatiivista kommenttia emme ole saaneet, mutta sen sijaan moni on tullut ihastelemaan tätä "fiksua ratkaisua."

Lopulta tulin siihen tulokseen, että muiden mielipiteistä välittäminen tässä asiassa ei todellakaan aja meillä turvallisuuden ohi, ja Felixkin on tyytyväisempi, kun saa kävellä rattaissa istuskelun sijaan. Vilkkaan lapsen kanssa valjaat ovat ihan yhtä järkeen käyvä ratkaisu kuin kypärän käyttö pyöräillessä. Eipähän ainakaan tarvitse huutaa "PAIKKA!"