Mä aidosti, oikeasti tykkään käydä lasteni kanssa retkillä ja puuhata kaikkea kivaa. Mikään ei voita sitä onnen tunnetta, minkä saan heidän aidosta riemustaan ja naurustaan, mutten silti voi väittää, ettei noiden reissujen tekeminen olisi samalla tosi raskasta.
Lapset rakastavat uimista, ja anoppilassa he ovat niin minun kuin ihan keskenään mumminkin kanssa päässeet ihanalle, metsäiselle järvenrannalle polskimaan. Niillä isoilla, kaikkien suosimilla hiekkarannoilla meitä ei kuitenkaan ole tänä kesänä nähty, eikä myöskään todennäköisesti nähdä. Viime kesänä Stellan hatarat askeleet eivät kantaneet vielä hirveän pitkille karkumatkoille, mutta kahden lapsen hallinta ihmispaljoudessa, vieläpä veden läheisyydessä on kammottavaa, oli jo silloin. Pelkkää Finding Waldoa sydän kurkussa.
Mutta kuten sanottua, me kuitenkin tahdomme käydä retkillä ja uimassa, ja tänään me ajelimme Stellan kummisedän ja kummitätipuolen kanssa maisemia ihaillen Paraisille ja etsittiin sieltä pieni ihana ranta, jossa vietimme ison osan tästä kauniista, pilvettömästä kesäpäivästä pulikoiden, isoa kuoppaa kaivaen ja eväitä nautiskellen. Ranta oli kapea, siisti ja tosi pitkälle matala, ja lapsia oli helppo pitää silmällä viltiltä käsinkin. Lasten mielestä istuskelu oli tietty ihan turhaa puuhaa, joten mun ihanilla ystävillä oli myös osaa siihen, että päiväreissu sujui myös omalta osaltani rennosti. Sain jopa käydä heittämässä talviturkin ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni!
Tänne kuuluu siis juuri tänään aika hyvää. Tiedättekö, kun sydämessä vaan joidenkin päivien jälkeen on sellainen hyvä olo, kuin vatsassa herkullisen aterian jälkeen. Mun sydän on kylläinen. Näillä eväillä jatketaan huomiseenkin biitsipäivään, jos ei ihan kaatamalla sada. Mutta hei, eihän meidän oikeasti tarvitse ajella aina ihan Paraisille pulikoimaan? Nyt olisi oikea hetki vinkata ne parhaat pikkurannat Turussa, mä kun en halua löytää itseäni sieltä Uittamon rannan tungoksesta.
