Pidemmittä puheitta: odotamme perheeseemme pikkuveljeä tai -siskoa toukokuuksi. Olen väsynyt pitämään salaisuutta sisälläni, vaikka vauva saakin siellä vielä hyvän aikaa asustella. Ajattelin siis tarjoilla pienen palan onnea 13. perjantaina, ja aletaanhan tässä jo puolivälissä raskautta ollakin!

Huh, kylläpä aika on kulunut nopeasti, päinvastoin kuin Felixiä odottaessa. Raskaustestin tehtyäni harkitsin meneväni varhaisultraan kun olin huolissani vauvasta, mutta 12 viikkoa tuli täyteen yhdessä hujauksessa, ja kohta onkin jo seuraavan ultran aika! En ikimaalimassa malttaisi odottaa tietoa vauvan sukupuolesta synnytykseen asti, joten aiomme kysyä sen nyt 23.12. tehtävässä tutkimuksessa. Aika hyvä joululahja.

Moni muukin asia on ollut ihan eri tavalla kuin Felixiä odottaessa, mutta olen yllättynyt siitä, että olen ihan yhtä jännittynyt, hämmentynyt ja malttamaton. Luulin että toinen raskaus menisi jo ihan rutiinilla, ja kaikki olisi ihan tuttua. Tämä raskaus on kuitenkin ollut ihan omanlaisensa, ja on aivan uusi kokemus odottaa toista lasta.

Maha on vielä aika pikkuinen, ja sitä piti oikein pullistella, että se kunnolla näkyisi. Harri joutui ottamaan hirveän määrän kuvia eri kuvakulmista ja eri vaatteiden kanssa, enkä silti kelpuuttanut niistä yhtäkään. Kaikki näyttivät siltä, että painoa olisi hiukan tullut, mutta raskautta ei niistä helposti olisi osannut päätellä. Kuvan farkut olen muuten ostanut varmaan kolme, neljä kuukautta Felixin syntymän jälkeen!

Kymmenen faktaa minusta, jotka eivät pidä paikkaansa. Mutta saahan sitä haaveilla.


1. Olen aina ajoissa

Kukaan tutuistani ei varmasti ikipäivänä allekirjoittaisi tätä väitettä kohdallani. Töissä olen ajoissa juuri ja juuri, mutta muuten olen niin taidokas myöhästelijä, että olen jopa kirjoittanut aiheesta blogipäivityksen. Tästä syystä meillä kotona kellot ovat noin viisi minuuttia etuajassa.

2. Aloitan päiväni terveellisellä ja monipuolisella aamupalalla

Aamupalan syöminen on minulle aplodien arvoinen asia, joka tapahtuu korkeintaan sunnuntaisin. Herätessä voi olla nälkä, mutta mitään ei tee mieli. Sen jälkeen olenkin liian kiireinen, tai sitten vaan unohdan syödä. Kuka muka unohtaa syödä?

3. Olen todella kärsivällinen

Joopa joo... Tähän en voi sanoa muuta, kuin että asia on aivan päinvastoin.

4. Olen ylpeä itsestäni

On olemassa monenlaista ylpeyttä, karkeasti jaettuna hyvää ja huonoa. Minulle tavoittelemisen arvoinen ylpeys on sitä, että voin antaa itselleni anteeksi ja sanoa olevani tyytyväinen ja ylpeä siitä ihmisestä, joka olen nyt. Silloin turha itsensä muihin vertailu voi muuttua hyvien puolien ihailemiseksi - omien ja muiden.

5. Luen paljon

En ole pitkään aikaan ostanut kirjoja, sillä en ehdi niitä kuitenkaan lukemaan. Lehtiä minulle sen sijaan tulee turhankin monia, mutta niistäkin tulee lähinnä kuvat selattua. Tykkään kyllä lukea, mutta...


6. Raha ei ole minulle tärkeää

Olisi ihanaa voida sanoa niin, mutta kyllä se vaan on. En suostu uskomaan, että raha voisi tehdä ketään onnelliseksi, mutta kyllä se tekee elämästä helpompaa. Kylmä totuus. 

7. Elän hetkessä, enkä stressaa turhia

Olen todellinen haaveilija ja taivaanrannan maalari. Minulle ominaista on piilovaarallinen "sitten kun" -ajattelutapa. Sitten kun meillä on oma koti, olen onnellinen. Sitten kun olen hankkinut itselleni kiinnostavan työn, voin olla tyytyväinen itseeni. Sitten kun painan viisi kiloa vähemmän olen sopiva. Haaveiluhan sinäänsä ei ole huono asia, mutta joskus minulla on tapana stressata turhan paljon siitä, mitä minun muka pitää saavuttaa tulevaisuudessa, ja mielellään mahdollisimman pian.

8. Olen järkevä riitelijä

Kun riitelen Harrin kanssa, suustani tulevat usein sanat "sä et koskaan" ja "aina sä." Rakentavaa kritiikkiä? Koska olen niin temperamenttinen, räjähdän helposti, nopeasti ja täysillä, mutta onneksi myös sovinnon saa useimmiten helpolla aikaiseksi. Toisaalta temperamenttini on iso osa minua, ja tuo mukanaan myös hyviä puolia.

9. Viihdyn sekasotkussa

Tämä ei pidä paikkansa, vaikka välillä kodistamme saattaa saada sellaisen kuvan. Itse asiassa olen todella järjestelmällinen, enkä siitä syystä voi laittaa tavaroita sekaiseen kaappiin. Äitikin aina nauroi, kun minulla siivous alkoi vaatepinojen suoristamisella ja hyllyjen pyyhkimisellä. Kun siivousinto sitten loppui, näytti siltä, ettei huoneessa olisi tapahtunut mitään. Harmi ettei meillä vierailevia kavereita voi laittaa sinne kaappeihin viihtymään... 

10.  Voisin ihan hyvin asua yksin

Hui, toivottavasti ei tarvitse. En ole ikinä asunut yksin, ja mielessä silloin tällöin kummittelee pelko siitä, että joskus olisi pakko. Vaikka kai sitä tarpeen tullen opettelee vaikka putkihommia! 
 


Harri on yksi erikoisimmista ihmisistä, jonka olen tavannut - ehdottomasti hyvällä tavalla. Tai ehkä erikoinen ei ole oikea sana, vaan ennemminkin omanlaisensa. Välillä hän saattaa päästää suustaan niin outoja vitsejä, ettei kukaan muu niitä ymmärrä, mutta toisaalta Harri on todella viisas.

Harri on nimittäin opettanut minulle, että asioilla on aina kaksi puolta. Ilman huonoja puolia ei voi olla hyviäkään. Eikä tämä koske vain minua, vaan myös sinua. On opittava hyväksymään omat heikkoutensa, jotta voi nähdä vahvuutensa.

Selasin ja täydensin tässä Felixin vauvakirjaa, ja tilaa tuntui olevan kauhean vähän! Rivit olivat aivan liian lyhyitä, eikä kaikkiin tärkeisiin asioihin löytynyt edes sopivia kohtia. Onneksi meillä on sentään kaksi vauvakirjaa!


"Syöttö- ja ruokailuhetkiin liittyviä muistoja." 
Mieleeni tulee, miten yritimme sängyssä iltaisin antaa kolmekuiselle pojallemme riisivelliä, jotta hän nukkuisi paremmin. Tai ne hetket, kun sitterissä menivät suuhun vuorotellen varpaat, sormet ja lusikka, kun Felix sai ensimmäisen kerran kiinteän kurkunpalan käteensä, ja tiesi heti mitä tehdä. Ja kaikki ne muut ensimmäiset kerrat! Miten ne saa mahdutettua neljälle riville?


"Mitä muuta olet syönyt kuin ruokaa?"
Roskia, johtoja, leluja, varpaita, äidin vaatteita... Mitkä ovat niitä riittävän merkittäviä muistoja mainittavaksi? Pitäisikö tilaa kuitenkin säästää, jos myöhemmin tuleekin jotain vielä hauskempaa kirjoitettavaa?

Muistin, että äiti oli kirjoittanut hauskoja sattumuksia meidän lapsuudestamme omaan kalenteriinsa. Aloin miettiä pitäisikö minulla olla joku vauva-ajan päiväkirja, johon kirjoittaisin mitä milloinkin olemme tehneet, miten Felix on reagoinut ja mitä uusia juttuja hän on oppinut.


Joko teitäkin alkaa naurattaa? Minullahan on sellainen! Tämä blogi! Olen monesti katsellut vanhempia päivityksiäni, ja elänyt niiden kautta uudelleen monia hyviä päiviä. Olen katsellut kuvia Felixistä, ja ajatellut, että "voi kun se oli pieni."

Miksi kaikki hetket edes pitäisi saada kerättyä talteen? Synnytysvalmennuksessa meille sanottiin, että nauttikaa rauhassa siitä, kun lapsi syntyy - kuvia saa myöhemminkin, eikä se lapsi siitä tunnissa tai kahdessa muutu miksikään. Olen pitänyt tämän mielessä muissakin asioissa, sillä tärkeintä kauniissa hetkissä on elää niitä kunnolla, ei kameran takaa. Eiväthän ne silloin edes olisi niin kauniita.

Felixin syntymän jälkeen on saanut pestä hirveät määrät pyykkiä, kun taas silittäminen on jäänyt aika paljon vähemmälle. Keittiön lattia kaipaa kummallisen usein moppia ja imuria. Myös uusia kotitöitä on kehittynyt - sellaisia, joita on tullut ennen aika harvoin stressattua. Jos ollenkaan.


1. Sohvan peseminen. Suoritetaan n. joka toinen viikko.

Meillä ainakin on ihana mokkakankainen sohva, johon kuivuvat kuolajäljet jättävät kivasti jälkensä. Vinkkinä niille, joiden sohvissa ja muissa huonekaluissa kuola ei näy: kyllä se on siellä!

2. Vaipparoskiksen tyhjennys. Suoritetaan pakon edessä, silti aivan liian usein.

Ennen Felixiä meillä ei edes tainnut olla vessassa roskista. Nyt on. Ja siitä, kuka saa kunnian sen tyhjentää, käydään aina asiallinen neuvottelu, jossa vedotaan kaikkiin muihin tehtyihin kotitöihin. Ihan vaan siksi, että tasapuolisuus säilyisi.

3. Lelujen kerääminen. Suoritetaan n. 3-4 kertaa päivässä.

Olen kuullut joidenkin äitien valittavan siitä vaiheesta, kun lapsen leikki on lähinnä lelukopan levittämistä. Itse olen oikein tyytyväinen, sillä tällä hetkellä lelujen siivous tarkoittaa sitä, että kaikki lelut voi viskoa samaan koriin, eikä lapsi tule missään kohtaa sanomaan "ei saa, mulla on leikki kesken!"

4. Pilttipurkkien pesu. Suoritetaan mielellään heti käytön jälkeen. Yleensä myöhemmin.

Jos purkit ovat menossa kierrätykseen, riittää onneksi vain suurpiirteinen huuhtelu. Toisinaan taas keksin purkeille mitä upeampia käyttötarkoituksia ja askarteluideoita. Silloin purkit on pestävä huolella ja säilytettävä niin kauan, kunnes tajuan, että ihan turha niitä on nurkissa säilyttää, kun en kumminkaan saa koskaan aikaiseksi tehdä niistä mitään.

5. Kaikkien tavaroiden uudelleen järjestely. Suoritetaan aina lapsen oppiessa uusia taitoja.

Ryömitään, kontataan, istutaan, noustaan seisomaan, kiipeillään ja yletytään! Pikkuhiljaa tavarat siirtyvät ylemmäs ja kauemmas hyllyjen ja tasojen reunoilta. Mikään ei ole turvassa. Millähän ne tyhjenevät alahyllyt nyt täytetään?

Varmaan tästä päivityksestä unohtui nyt moni tähdellinen kohta. Täydennä vapaasti jos tulee mieleen!

Me vietimme Itsenäisyyspäivää isomummin herkkupöydän äärellä. Mummi oli onnistunut tekemään kermaperunoita ja kääretorttua joista jopa tämä nirsoilijakin tykkäsi. Felix sen sijaan ei nirsoillut, vaan söi reilun annoksen riisiä, porkkanalaatikkoa, lihaa, herneitä ja porkkanoita, ja sai jälkiruuaksi hiukan pullaakin.

Kuuden maissa vaihdoin Felixin kanssa osoitetta parin korttelin päähän juhlimaan pikkujouluja Karon luo, ja Harri sai aikaa ihan vaan itselleen. Kiva ilta siis oli molemmilla, mutta mikä voisi voittaa ystävien kanssa vietetyn ajan?

Vuoden ensimmäisistä pikkujouluista huolimatta olo ei voisi olla vähempää jouluinen. On joulukalenteri, on kuunneltu joululauluja ja kynttelikkökin kaivettu esiin. Ei silti. En saa mistään kaivettua minkäänlaista joulutunnelmaa, vaikka olen pienestä asti ollut jouluihminen.

En ole vielä uhrannut ajatustakaan lahjoille. Lumi puuttuu, niinkuin jokin muukin ihan supertärkeä... Fiilikseni joulusta ovat todella ristiriitaiset. Juuri tänä vuonna se on erityisen merkityksellinen, sillä se on Felixin ensimmäinen. Toisaalta toivoisin, että koko joulu olisi vain pian ohi.

Eteenpäin, sanoi mummo lumihangessa. Kunhan sitä lunta ensin tulisi. Huomenna voisi käydä vaikka Joulumarkkinoilla juomassa ylihinnoiteltua glögiä ja kaivaa vähän koristeita ja kynttilöitä esiin. Eiköhän se sieltä löydy, se tunnelma.

Kuten jo viime päivityksessä mainitsin, ystäväni Ilona on palannut reissultaan Aasiasta viikko sitten. Tänään hän kävi meitä moikkaamassa, ja toi kummipojalleen tuliaisiksi ylimmässä kuvassa olevan rummun, jota on tänään jo kovasti kokeiltu.

Tällä hetkellä minulla on moni muukin ystävä ja tuttu maailmalla, kuka mistäkin syystä. Olen heidän puolestaan iloinen, sillä he saavat toteuttaa unelmiaan, mutta samalla olen ihan pikkuisen kateellinen. Minun vaihto-oppilas- ja au pair-vuoteni ovat jääneet tekemättä - ja taitavat jäädäkin.

Olen haaveillut ulkomailla asumisesta siitä asti kun kotiuduimme Espanjasta pari vuotta sitten. Luulen että matkailusta ja uusien paikkojen näkemisestä ei voi koskaan saada tarpeekseen, vaan nälkä kasvaa syödessä. Minulle matkailu on vähän kuin keräilyharrastus. Minä keräilen paikkoja ja muistoja, ja tietysti listaa eri maista, joissa olen käynyt. Ja mikä voisikaan olla parempi keräilykohde, maailmasta kun eivät käymisen arvoiset paikat ihan äkkiä lopu kesken!

Viime aikoina reissaaminen on jäänyt aika vähälle. Kreikan reissu osoitti, että pienen lapsen kanssa matkustaminen ei ole mahdotonta, mutta haastavaa. Kotiäidin tulotkaan eivät näytä sen huikeammalta kuin opiskeluaikoinakaan. Ylimääräisten rahojen kanssa on tehtävä valinta siitä, päättääkö käyttää ne reissaamiseen, vai säästää ne seuraavaa isoa hankintaa varten.

Tähän asti olen tyytynyt budjettisyistä selailemaan Mondoa ja seuraamaan ystävieni päivityksiä maailmalta. Toisaalta kuten jo sanoin, ystäväni ovat toteuttamassa unelmiaan, ja niin olen minäkin. Olen aina halunnut perheen ja lapsia, ja sitä seikkailua en vaihtaisi mihinkään. Minun matkani äitinä on ehdottomasti merkittävin, upein ja avartavin matka, jonka tulen koskaan tekemään.