Vietimme viikonlopun anoppilassa, ja lapset jäivät jo mummin seuraksi odottelemaan juhannusta, kun me Harrin kanssa tulimme vielä alkuviikoksi Turkuun hoitamaan asioita. Kyydin Saloon saimme näppärästi pummittua naapureilta. Viimeksihän kävin naapuritalosta lainaamassa maitoa. Alan ilmeisesti uhkaavasti tottua tähän maalaiselämään.

Mulla ei ole aiemmin ollut kovin pahaa sanottavaa niin maanantaista kuin VR:stäkään, mutta tällä kertaa tuo kaksikko petti mut aivan täysin. Kun olimme tarkistaneet junan lähtöajan, ehdimme vielä aamupalalle Arnold'siin ja sieltä sitten reippaasti asemalle. Salon asemalta on lipunmyynti loppunut, ja automaatit taas eivät jostain syystä ole hyväksyneet siellä electronia maksuvälineenä. Niinpä Harri sitten osti lipun siihen seuraavaksi menevään junaan ja kiipesimme laiturille odottamaan.

9.30 odotimme junaa tulevaksi, ja 15 vaille löysin VR:n sivuilta sovelluksen, joka kertoi junan olevan vasta matkalla Karjaalle. Vieressä odotellut tyttö huomautti, ettei 9.30 junaa ollut oikeasti olemassakaan, vaikka aikataulut niin väittivätkin. Lipussa luki 10.30.

Joskus sitä vaan palaa pinna, kun asiat eivät toimi niin kuin odotti. Joskus sitä vaan saattaa päästää pari rumaa sanaa jonkun ihan vieraan ihmisen kuullen. Ja joskus sitä on vähän ryhdistäydyttävä. Jos vaihtoehtoina on olla harmissaan tai löytää se asioiden valoisampi puoli, valitsen ehdottomasti jälkimmäisen.

Tälläkään kertaa sitä kolikon kääntöpuolta ei tarvinnut kaukaa etsiä, vaan se löytyi ratakiskojen toiselta puolelta. Vaikka lipunmyynti asemarakennuksessa onkin jo päättynyt, kävi siellä silti iloinen kuhina. Rakennukseen oli perustettu ihanan nostalginen kahvila, joka yllätti viihtyisyydellään. Jos siis joskus esimerkiksi missaat junasi Salossa, odottelu sujuu rattoisasti Aseman kahvilassa. Se oli tämän tarinan opetus. Ainiin ja se positiivinen ajattelu myös...