Anoppi seisoo käytävän toisessa päässä ja katsoo minua kuin hullua, kun pohdin pitäisikö aamuksi laittaa herätys. "Miksi ihmeessä?" Kiipeän yläkertaan untuvapeiton alle, kun anoppi nukkuu yönsä alakerran vierashuoneessa lasteni kanssa. Aamulla herään, kun aurinko on jo noussut ja kaksi iloista taaperoa huutaa karaoke-mikrofoneihin. Onneksi herätykset on hoidettu ihan talon puolesta.

Alakerrassa mulle tarjoillaan kaurapuuroa voisilmällä, jotta varmasti muistaisin syödä aamupalaksi kaurapuuroa voisilmällä. Aamiaisen jälkeen ehdin juuri ja juuri kaataa kupillisen kahvia, kun anopilla onkin jo kiire ulos, jolloin kaikkien muidenkin kannattaa haluta pihalle nauttimaan, säässä kuin säässä. Emmerdale jää väliin, mutta muovisten ruohonleikkurien kiihdytyskilpa-ajot ja niistä aiheutuvat naurut ovat kieltämättä paljon parempaa viihdettä.

Jään kahden taaperon ja kahden koiran kanssa yksin, kun anoppi lähtee töihin. Kiirettä pitää, mutta ovelta hän vielä huikkaa, että voin soittaa jos tulee jotain. Kaadan kylmän kahvin viemäriin ja laitan kupin tiskikoneeseen. Myöhemmin huomaan anopin puhelimet, ne kaikki kaksi, keittiön pöydällä. Siitä tulee kotoisa olo. Kulkeekohan tämä geeneissä?

Myöhästelystä ja unohtelusta voi kyllä yhtä lailla moittia anoppi miniäänsä, kuin toisinkin päin. Ja niin moittiikin. Niin, onhan se vähän tuommoinen... no, anoppi aina toisinaan - joskus hiukan hermoja kiristelevä ja ärsyttävän samanlainen kuin minä. Sillä tavalla kuin perheenjäsenet ovat. Niistä väittää tykkäävänsä, koska on pakko, mutta oikeasti tykkää ihan muuten vaan.